Mainoksessa onnellisena hymyilevä suomalainen kana ei ole kovin suomalainen. Onnellisuudesta ei häneltä kysytä, mutta olosuhteet huomioon ottaen se on epätodennäköistä.
Otan kaupan kylmähyllystä läpinäkyvän muovipakkauksen, jonka sisällä on kanan lihaksia. Etiketissä lukee ”suomalainen”, mutta tämä tarina alkaa Skotlannista. Pitelemieni lintuvainaiden isovanhemmat ovat sieltä kotoisin.
Kanarouva ja kukkoherra Ross ovat mysteeripariskunta, vaikka heidän lapsenlapsensa on Suomen yleisin lintu. Ross 308 -kanahybridin genetiikka on ylikansallisen yhtiön liikesalaisuus. Niin kutsutun jalostuksen tavoite ei ole mikään salaisuus: mahdollisimman nopea kasvu, mahdollisimman isot rintalihakset, mahdollisimman pienillä kustannuksilla.
Isovanhempaispolvi kuulostaa lämpimän perhekeskeiseltä. Näiden jälkeläiset eli vanhempaispolvi kuoriutuu Ruotsissa. Munassa kasvaja ääntelee kuoren läpi, hakee yhteyttä. Vastaus saattaa kuulua toisesta munasta. Emo ei vastaa. Hautoja on kanan sijaan kone.
Luonnossa emot hoivaisivat ja opettaisivat pikkuisia kaksi kuukautta. Nämä orvot untuvikot kuitenkin kerätään vauvakasaan ja rahdataan laivalla Turun satamaan, 700 000 tipua vuodessa. Heidät viedään nuorikkotiloille kasvamaan, ilman aikuisia ohjaamassa hyvään kanan elämään. He eivät sitä tiedä, mutta 18 viikon päästä he muuttavat taas. Nyt suorittamaan tärkeintä ja ainoaa tehtävää, joka heille on asetettu.
Nuorison uusi osoite on emotila. Tytöt ja pojat suljetaan munittamoon kuin pussauskoppiin, ja muutamassa viikossa syntyy tuotantopolven muna. Esi-isä punaviidakkokana munii ensimmäisen kerran vuoden vanhana, mutta sellainen on ihmisen mielestä aivan liian tehotonta. Kesykana lisääntyy alle viisikuukautisena.
Sosiaalisia suhteita on vaikea hoitaa stressaavassa ahtaudessa. Kana nokkii reikiä naapurin ihoon. Vahvempi naapuri kiskoo häneltä höyheniä. Hallista puuttuu ultravioletti valo, jota linnun silmät pystyvät hyödyntämään, toisin kuin ihmisen. Kana ei näe höyhenpuvun kantamia viestejä toisen kunnosta eikä väkivallan seurauksista.
Jättimäinen pienokainen
Vanhempaispolven tuottama tärkeä muna kuljetetaan hautomoon. Kun linnunpoikanen kuoriutuu, hänet viedään broilerihalliin. Se on valtava ja ikkunaton. Siellä on kymmeniätuhansia ikä- ja kohtalotovereita, muukalaisia. Hän on hämmentynyt ja peloissaan. Kana pystyy tunnistamaan ja muistamaan satakunta yksilöä. Siitä murto-osan kokoinen parvi olisi kanan valinta.
Ruoka, vesi, lämpötila, valaistus ja ilmanlaatu ovat automatisoituja. Se onkin tarpeen, sillä tipumme ei opi emoltaan selviytymisniksejä, kuten syömistä. Sisäsyntyisiä tarpeita hänellä on. Hän haluaa liikkua, sukia, kylpeä, kuopsuttaa ja tutkia maailmaa. Siitä tulee kuitenkin vaikeaa. Hänet on jalostettu kasvamaan niin nopeasti, etteivät jalkojen luut pysy perässä. Hänellä on vammoja ja kipuja.
Hän haluaa tarkkailla ja nukkua korkealla. Monissa halleissa orsia ei ole tarjolla, mutta tämä tila saa eläinten hyvinvointitukea ja on niitä hankkinut. Meidän tipumme on kuitenkin liian kipeä ortta käyttämään. Ihmiset eivät jalkavammaa huomaa, sillä lintuja on niin paljon. Kun päivät kuluvat, ongelmat pahenevat. Poikaset kasvavat ja tila pienenee. Lopulta kananpojalla on enää A4-arkin ala turpeella ja yhä paksummin myös ulosteella peitettyä lattiaa.
Hän syö ja kasvaa liian nopeasti ja saa hengitysvaikeuksia. Naapuri menehtyy, kun valtimo lähellä sydäntä repeytyy. Toisen kaataa sydämen vajaatoiminnan aiheuttama vesipöhö. Kolme prosenttia kuolee. Heidät poimitaan lattialta ja heitetään pois.
Linnun kärsimys ei pelasta ilmastoa
Saapuessaan halliin poikanen painaa 40 grammaa. Lähtiessään sieltä hän painaa yli kaksi kiloa. Emo vieroittaisi hänet vasta parikuukautisena, mutta hän saa elinaikaa vain viisi viikkoa. Vielä 1990-luvulla samanikäisen paino oli kilon vähemmän. Kone kerää kanat kuljetuslaatikoihin. Poikasen siipi murtuu kuljetuksessa. Osa kuolee ennen kuin pääsee teurastamoon.
Isossa teurastamossa kanat saisivat hiilidioksidia ja tukehtuisivat hitaasti kuoliaiksi. Tämä on kuitenkin pienempi. Kana ripustetaan roikkumaan jaloistaan. Hänen päänsä uppoaa vesialtaaseen, johon johdetaan sähkövirta. Naapurit menettävät tajuntansa. Kananpoika räpistelee murtuneilla siivilään niin, että onnistuu pysymään tietoisena. Hän on tajuissaan, kun kurkku leikataan. Sentään hän ei joudu raatojen keräilylaatikkoon elävänä – sitäkin tapahtuu.
79 miljoonaa lyhyttä elämää vuodessa, ja siihen on laskettu vasta kolmannen sukupolven broilerien määrä. Kanan luontainen elinikä on seitsemisen vuotta, joskus paljon kauemmin. Valtavat broilerimme ovat vain vauvoja.
Kun ilmastovaikutusten minimoiminen on otettu mukaan broileriteollisuuden tavoitteisiin, se on entisestään lisännyt tehostamista eli älykkäiden ja tuntevien olentojen kärsimystä. Broilerilihaa markkinoidaan ilmastoystävällisenä, mutta kasvisruoille se ei pärjää. Rehuntuotanto sekä Suomen oloissa lämmitys ja turve kuormittavat ympäristöä. Tuoreimmissa Suomessa tehdyissä laskelmissa on myös jätetty pois kuljetukset, teurastus ja kaikki tuotteen jatkojalostukseen liittyvä, vaikka hiilijalanjälki suositellaan laskettavan kaupan hyllyyn saakka.
Siihen muovipakkaukseen, joka on kolmen tuntevan, älykkään lintusukupolven elämän päämäärä.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2025. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuva: iStock.com / Ligora
