Eläimet ovat liittyneet ihmisten tarinankerrontaan aina oleellisesti. Näkökulma on niissä harvoin kuitenkaan itse eläimen.
Jalansija romahtaa sankarin alta ja tämä putoaa alas tyhjyyteen. Etääntyvä ujellus saa katsojan hengen salpautumaan. Tuhotulva nappaa sankarin virtaansa ja hän haukkailee vaivoin henkeä pulssin kiihtyessä. Lopulta hän sekä katsoja heräävät vieraasta maailmasta. Alkaa selviytymistarina, jossa sankarin tulee pärjätä nokkeluutensa ja neljän jalkansa voimin.
Edellä kuvailtu kohtaus on yhdistelmä kahdesta viimeaikaisesta mestariteoksesta. Ensimmäinen on vuonna 2022 julkaistu konsoli- ja PC-peli Stray, jossa pelaaja ohjaa eksynyttä kissaa ulos raunioituneen kaupungin sokkeloista ja auttaa samalla eristyksiin jääneitä palvelurobotteja. Pelissä voi naukua ja loikkia, pyrähdellä arvaamattomasti, kiehnätä jaloissa ja raapia sohvaa. Ja tietysti torkkua. Eli elää kissan elämää sankaroinnin lomassa.
Toinen on vuoden 2024 Oscar-palkittu animaatioelokuva Flow. Elokuva seuraa kissaa, joka joutuu tuhotulvan viemäksi. Päähenkilö ystävystyy muunlajisten kanssa ja muodostaa fantasiatarinoista tutun retkueen, jonka päämääränä on selviytyä tulvasta ja löytää elinkelpoista kuivaa maata. Elokuvan erikoisuus on vuorosanojen puuttuminen. Ei ole kertojaa selittämässä asioita, ei ihmismäisiä eleitä, ei ihmisen kieltä ylipäätään. Silti tarina toimii täydellisesti käyden läpi draaman kaaren ja kaikki tunteen kirjot. Eläimille annetaan lupa lajityypilliseen esiintymiseen.
Moraalitarinoita ja hengenvaaraa
Eläimiä on sovellettu tarinankerronnassa aina. Varhaisimpia säilyneitä eläintarinoita ovat Antiikin Kreikan Aisopoksen faabelit, jotka ovat löyhästi maskeerattuja ihmisnäkökulmaisia moraalitarinoita. Tunnetuin saattaa olla tarina jäniksestä ja kilpikonnasta, mikä aitona tapahtumana tuskin toteutuu luonnossa. Disney-tyyliset antropomorfoidut eläintarinat Mikki Hiirestä Ice Age -elokuviin ovat samaa suosittua jatkumoa. Harvassa ovatkin ne eläintarinat, joissa eläimen annetaan olla ihmistä peilaavan pinnan sijasta oma itsensä.
Luontodokumenteissa tarkoitus on toisin. Mutta niihin on vakiintunut itseään toistava kaava, jonka myötä tuhansien tuntien videoarkistoista leikataan yhteen käytännössä aina sama tarina.
Samaistumisen kohteeksi valittu yksilö etsii ruokaa, jonka saatavuutta säätelemällä elämästä saadaan käsikirjoitettua joko kepeää tai kurjaa. Draama syntyy takaa-ajosta. Ensin peto saa kiinni viattoman ja sivullisen luontokappaleen, mikä todistaa aitoa vaaraa. Pedon syödessä saalistaan sen nälkä vain yltyy ja katse siirtyy toiseen, samaistuttavaan yksilöön. Toisin kuin edeltäjänsä, tämä pääsee viime hetkellä livahtamaan pedolta karkuun, mutta katsoja tietää, että jo huomenna voi käydä toisin.
Mallia on käytetty tuhansissa luontodokumenteissa jo vuosikymmeniä. Näin elämä ihmiskulttuurin ulkopuolella näyttäytyy inhottavana, raakana ja lyhyenä, jossa päivittäinen todennäköisyys jäädä saaliiksi on pelkkä kolikonheitto. Lopulta tuntuu jopa epäuskottavalta, että luonnonvaraiset eläimet voivat todellisuudessa elää vuosia ja jopa vuosikymmeniä.
Mahtaakohan luontodokumenttien jatkuva hengenuhka olla lopulta enemmänkin ihmisyhteiskunnan erinomaisuuden todistelua kuin todellisuutta?
Laajeneva tarinankerronta
Kuten Stray ja Flow todistavat, ihmistä ei tarvita hyvään juoneen. Mutta mitä uutta voimme odottaa ihmisen sivuuttavilta tarinoilta?
Planeetta Maalla on takanaan satoja miljoonia vuosia kissamaisen samaistuttavaa historiaa. Laavavirtojen, tuhotulvien ja maanjäristysten taustalla on lukemattomia eläinkohtaloita, joista lopulta kaikki päättyvät traagisesti. Mutta näihin elinkaariin mahtuu koko tunteiden kirjo. Mielikuvitusmaailmatkaan eivät aina ole tarpeen, koska maapallon moninaisiin elinpiireihin on mahtunut kaikki, mitä kuvitella saattaa.
Mutta tarinassa sankari tarvitsee päämäärän ja päämäärä tietoisuuden. Kuinka kauas menneisyyteen kulkee tietoisuuden matka?
Kirjassa Metazoa filosofi Peter Godfrey-Smith pohtii juuri tuota kysymystä. Lopputulemana hän tunnistaa asteittaista tietoisuutta jo varhaisten niveljalkaisten evoluutiossa. Tämä tarkoittaa, että pelkkä lajityypillinen käyttäytyminen tarjoaa edellytykset tarinankerrontaan jo ennen kambrikautta yli 500 miljoonaa vuotta sitten.
Noina aikoina kehittyivät myös ensimmäiset silmät, nuo sielun ikkunat, erästä dramaturgia lainaten. Ehkä hyvän tarinan perusta onkin vain se, että joku katsoo takaisin.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2025. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuva: Art Attack / Unsplash
