Ecce animalia – katso eläintä





Animalia
Riikka Kinnunen


Jo-Anne McArthur tekee kärsimyksestä taidetta avatakseen kuluttajan silmät eläinten tuskalle.

Ihminen ripustamassa kaneja teurastuskoukkuihin. Ihminen pitelemässä alligaattoria, jonka suu on köytetty kiinni, ettei se purisi sitä riepottelevia turisteja. Ihminen hurraamassa härkää seivästävälle matadorille. Mutta myös: ihminen syleilemässä salametsästykseltä pelastamaansa gorillaa.

Kanadalaisen eläinaktivistin ja valokuvaajan Jo-Anne McArthurin valokuvat kertovat lahjomatonta tarinaa maailmanlaajuisesta eläinten hyväksikäytöstä ihmisen mielihyvän tähden. Hänen We Animals -projektinsa tavoitteena on saada tavallinen kuluttaja näkemään eläintuotannon todellisuus – ja pohtimaan omaa osuuttaan siihen.

Elävä kani teuraslaatikossa odottamassa teurastustaan.
Next for Slaughter, Espanja 2010. Jo-Anne McArthurin mielestä tämä on hänen vaikuttavin kuvansa. ”Eläimestä näkee, että se ymmärtää olevansa kuolemanvaarassa. Kanit kuuluvat niihin eläimiin, joihin suhteemme on erityisen paradoksaalinen: toisaalta ne ovat erittäin suosittuja lihan ja turkisten lähteitä, mutta samalla kolmanneksi yleisin lemmikkilaji kissojen ja koirien jälkeen.”

Laput silmiltä

Takkina, ruokana, mattona lattialla, voiteena purkissa. Eläintarhan asukkina, safarin vetonaulana, mainoskuvana, sirkustähtenä. Moderni kaupunkilainen voi olla luonnosta vieraantunut, mutta eläimet eivät ole lakanneet ympäröimästä meitä. Tämän McArthur haluaa tuoda näkyväksi.

”Käytämme päivittäin valtavasti eläinperäisiä tuotteita miettimättä sen kummemmin niiden alkuperää. Toivon, että kuvieni avulla ihmiset alkaisivat nähdä tuotteet sinä, mitä ne todellisuudessa ovat. Lautasellamme lojuu kana, ei nugetti. Pehmeä nahkalaukkumme on imeväisikäinen vasikka.” McArthur tietää, että tämä on paljon pyydetty.

”Suurimmalle osalle ihmisistä aihe on hyvin epämieluisa. Eläinten riiston
tiedostaminen tarkoittaa myös oman eläinsuhteen ja kulutuskäyttäytymisen ongelmien tiedostamista. On helpompaa sysätä epämukava totuus mielestään.”

Ihon alle päästäkseen McArthur on valinnut eleettömän linjan. Hänen kuvansa ovat taidetta, joka jättää johtopäätökset katsojalle.

”Tiedon tuputtaminen ja perinteinen aktivistikuvasto eivät tehoa tyypilliseen eläintuotteiden kuluttajaan. Voidakseen vaikuttaa, kuvan täytyy olla laadukas myös valokuvana – pysäyttää ja saada ihminen ajattelemaan itse. Onneksi yhä useammat eläinsuojelujärjestöt tiedostavat tämän.”

Samasta syystä McArthur keskittyy kuvissaan yksittäisiin eläimiin.

”Useat miljoonat eläimet voivat huonosti ja kuolevat takiamme, mutta useaan miljoonaan ei voi samastua. Haluan näyttää, että ”miljoona” ei ole vain ykkönen ja kuusi nollaa, vaan koostuu tuosta yksilöstä ja tuosta yksilöstä ja tuosta ja tuosta ja… Kun on kerran oivaltanut, minkälainen määrä kärsimystä nykyisen eläintuotantomme taakse kätkeytyy, sitä on mahdotonta unohtaa. Toivottavasti silloin jokin ihmisen suhtautumisessa eläimiin muuttuu.”

Globaali kärsimys

Kuvaustyö on vienyt McArthurin teurastamoista eläintarhoihin ja härkätaisteluareenoilta koe-eläinlaboratorioihin. Hän on todistanut kuolemaa ja kaltoinkohtelua kaikissa maanosissa. Samalla ovat tulleet tutuiksi tietyt toistuvat käsitykset, jotka hän haluaa oikaista.

”Yleinen harhaluulo on, ettei tilanne juuri minun maassani ole niin paha kuin muualla. Voin kuitenkin vakuuttaa, että eläinten kärsimys on globaalia.”

Esimerkiksi suositun argumentin siitä, että länsimaisissa turkistarhoissa eläinten olot olisivat paremmat kuin kaukoidässä, hän tyrmää alkuunsa.

”Olen kuvannut paljon pohjoismaisilla turkistiloilla. Olipa tila pieni tai suuri, hyvinpidetty tai laiminlyöty, eläinten olot ovat sietämättömät. Häkit ovat niin pieniä, että eläimet menettävät järkensä pelon ja tylsistymisen vuoksi. Etenkin minkkitarhoilla eläinten tappelut ja kannibalismi ovat arkipäivää. Ei ole olemassa turkistarhausta, joka ei olisi yksiselitteisesti julmaa.”

Niin ikään hän toivoisi kiinnitettävän huomiota kulttuurisiin traditioihin, jotka tuottavat sangen mielivaltaisia eläinhierarkioita: lemmikkeinä pidetyt lajit nauttivat silmissämme erilaisia oikeuksia kuin tuotanto- ja viihdekäyttöeläimet. Länsimaissa kauhistellaan koiran käyttöä ravinnoksi Aasiassa, mutta samalla syntymänsä jälkeen tapettu vasikka on meillä arvostettu ruoka- ja nahkateollisuusmateriaali.

Apinan pakkopaita.
Restraining Jackets, USA 2008. Kuvan ei aina tarvitse näyttää itse eläintä ollakseen pysäyttävä. Kuvassa apinan pakkopaita koe-eläinlaboratoriossa.

Vaikeinta on lähteminen

Jatkuvan kärsimyksen todistaminen vaatii veronsa. McArthur myöntää työn olevan kuluttavaa. Työn palkkana voi olla oikeustuomio tai fyysinen päällekäyminen. Tuhansien stressaantuneiden eläinten näkeminen päivästä toiseen on laukaissut posttraumaattisen stressihäiriön.

Minä lähden ja eläimet jäävät oloihin, joissa olivatkin. Se on hirvein osa työtäni.

Pahinta kuitenkin on, ettei kuvattavien eläinten eteen voi tehdä mitään. McArthurin tehtävänä on dokumentoida näkemänsä ja poistua paikalta. Kuvat auttavat toivottavasti tulevia eläinsukupolvia, mutta niiden kohteet ovat jo avun ulkopuolella.

”Kuvien ottaminen on totta kai tuskallista. Haluaisin viedä kaikki eläimet mukanani. Mutta minä lähden ja eläimet jäävät oloihin, joissa olivatkin. Se on hirvein osa työtäni. Jatkan silti sen hyvän tähden, mitä työstäni voi koitua.”

Lapset katsovat jääkarhua suojalasin takana.
Polar Bear in Captivity, Toronton eläintarha, Kanada 2005. ”Eläintarhojen pitoa perustellaan usein sillä, että niissä ihmiset voivat kohdata eläimiä ja oppia niistä. Mutta kenen ehdoilla kohtaaminen tapahtuu?”, McArthur kysyy.

Lopuksi jää toivo

Ihmisen käsistä on lähtöisin monen eläimen tuska, mutta kädet pystyvät myös parantamaan. Lohduttomien tarinoiden vastapainona McArthur näyttää myös onnellisia loppuja. Teurastamojonosta eläinten vanhainkotiin pelastettuja lehmiä, laboratorioista vapautettuja beagleja, joilla on uusi elämä rakastettuina lemmikkeinä, häkistä päässeitä sappikarhuja.

Yksilön onnen lisäksi kuvilla on yleisempikin viesti. Tämä voisi olla kaikkien eläinten osa, jos valtavirta vaatisi eläimille toisenlaista kohtelua.

Yleinen harhaluulo on, ettei tilanne juuri minun maassani ole niin paha kuin muualla.

Vaihtoehtoja esitellessäänkin McArthur on tiukka realisti. Hän ei havittele maailmaa, jossa eläimet olisi eristetty kokonaan turvaan ihmiskunnalta, eikä tuomitse ihmisiä, jotka tappavat henkensä pitimiksi. Hänen tähtäimessään on eläinten systemaattisen teollisen hyväksikäytön ja tarpeettoman kärsimyksen poistaminen.

”Kun minua pyydetään määrittelemään, mitä työlläni tavoittelen, vastaan usein australialaisen Edgar’s Mission -eläinsuojakodin tunnuslauseella: ’Jos voimme elää onnellisina ja terveellisinä vahingoittamatta muita, miksi emme tekisi niin?’”

Kaikesta näkemästään huolimatta McArthur on päättänyt pysyä toiveikkaana. Tehotuotannon ja turkisteollisuuden maailmanlaajuinen kasvu on masentava takaisku, mutta nähtävissä on myös rohkaisevia edistysaskelia. Veganismi on suositumpaa kuin koskaan, ja yleisen mielipiteen kehitys viittaa siihen, että McArthur uskoo eläinten viihdekäytön tulevan tyystin tiensä päähän hänen elinaikanaan.

Eläimille oikeudenmukainen maailma ei ole vielä nurkan takana, mutta kenties jo muutaman korttelin päässä.

“Jäävuoren huippu on saavutettu ja muutos on tulossa. Mutta se edellyttää, että tavallisten ihmisten asenteet muuttuvat. Tämä tapahtuu tekemällä eläimet ja niiden kohtelu näkyväksi. Minä teen sitä linssini kautta, oikeusjärjestelmä lainsäädännön kautta ja aktivistit kampanjoimalla. Kirjailijat ja toimittajat antavat eläimille äänen. Ja jokainen voi ottaa yhteyttä poliitikkoihin ja pitää sitä kautta esillä eläinten asiaa.”

”En elättele toiveita täysin vegaanisesta maailmasta yhdessä yössä. Mutta
jos me kaikki teemme osuutemme, muutos tapahtuu, ja se tapahtuu nopeammin kuin luulemmekaan: yksi ihminen, yksi lakimuutos ja yksi päivä kerrallaan. En tiedä, miltä lopputulos tarkalleen näyttää, mutta toivon sen olevan maailma, jossa niin ihmiset kuin muutkin eläimet voivat elää kärsimyksestä vapaana.”

Jo-Anne McArthur ja Orlando-nauta.
Raskaista aiheista huolimatta Jo-Anne McArthurin kuvaamissa tarinoissa on toisinaan myös onnellisia loppuja. Kuvassa McArthur ja Orlando.

Kuvat: Jo-Anne McArthur.

Löydät lisää Jo-Anne McArthurin ottamia kuvia ja tietoa We Animals -projektista täältä (englanniksi, linkki aukeaa uuteen välilehteen).

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2014. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta.