Ovatko jotkin lajit niin älykkäitä, että se velvoittaa meidät suojelemaan niitä ihmisten toiminnan vaikutuksilta? Ovatko petoeläimet pahansisuisia nylkijöitä, jotka eivät ansaitse huomiotamme? Entä ne, jotka eivät tunnu tekevän mitään erikoista? Millaisella linssillä kamera kuvaa eläintä?

Yksi yleisimmistä tavoista katsoa eläintä ruudun takaa on tehdä numero sen älykkyydestä. Dokumentissa The Cove (2009) delfiinien turhan teurastamisen lopettamiseksi taisteleva Ric O’Barry kertoo elämästään Flipper -sarjan delfiinikouluttajana ja tapahtumista, jotka johtivat lopulta hänen eläinaktivismiinsa. Sarja ja sen suosio osaltaan loivat delfinaariot ja merimaailmat, joissa eläimiä pidetään liian pienissä altaissa, stressaavassa ääniympäristössä ja ihmisen viihteenhalun armoilla. Se, mikä teki Flipperistä ja delfiineistä niin suosittuja, oli eläimen älykkyys ja ihmisiin ottama positiiviselta tuntuva kontakti, eivät pelkät temput. Samantyyppinen pakkomielle älykkyystasoon näkyy lukemattomissa eri dokumenteissa ja eläimiä käsittelevissä sarjoissa.

Romanttiset ja hassut eläimet

Katsojien kiinnostus voidaan vangita myös tarkastelemalla eläimiä niin kuin ne olisivat jollakin tavalla kuitenkin ihmisiä. Eläinten antropomorfisoiminen on tuttua esimerkiksi BBC:n ja David Attenborough’n teknisesti omaa luokkaansa olevista dokumenteista, kuten Planet Earth I ja II (2006 ja 2016).

Kuvatessaan mitä erikoisimpia ekosysteemejä ja lajien selviytymiskeinoja, dokumentit tuottavat tunteita toveruudesta ja yhteisymmärryksestä eläinkunnan kanssa. Nehän toimivat niin kuin mekin! Paratiisilinnun viettelytanssi ja tanssitilan siivoaminen edustavaan kuntoon saa katsojan tuntemaan sympatiaa eläimen romantiikanhalua kohtaan. Kun elefanttipienokaiset vihdoin saavuttavat keitaan, niiden vesileikit ovat hellyttävyydessään tunnistettavia. Tähän lisää oman vaikutuksensa Attenborough’n vitsikkäät kommentit siitä, mitä otuksella ehkä kullakin hetkellä on mielessään.

Myös komediallisuus, jossa yhdistyy sekä sympatia että harmiton pilkka, sijoittuu korkealle tavoissa tehdä eläinten elämästä ihmisille kiinnostavaa. Dokumentissa Animals Are Beautiful People vuodelta 1974 Jamie Uys höystää kuvansa Namibin aavikkoelämästä ajalleen vaikuttavan kameratyön lisäksi huumorilla, joka on niin yksinkertaista, että sille on melkein pakko nauraa.

Kärpänen tekee “kerrankin jotain hyödyllistä” pölyttäessään epätoivoisen kasvin autiolla aavikolla. Paviaani kurkistaa ruokaa etsiessään kiven alle, pelästyy lähestyvää käärmettä ja esittää pyörtyvänsä. Kahdesti.

Aktivistidokumentti vaatii toimintaa

Älykkyys, ihmismäisyys ja hupaisuus vaikuttavat olevan eläindokumenteissa ennemminkin keinoja pitää katsoja ruudun ääressä kuin kuvata eläinkuntaa sen todellisessa muodossaan, kaikkine heikkouksineen ja paineineen. Moni dokumentti kertoo vain eläinten hämmästyttävistä kyvyistä ja erikoisesta käyttäytymisestä. Ne fokusoivat älykkyyteen ja tuntuvat jopa fetisoivan sitä. Ääneen lausuttu mantra on “mitä kaikkea voimmekaan oppia ihmisestä tutkimalla eläintä?” Eläin esitetään uskomattoman sopeutumisen tuloksena, ikuisesti selviävänä eikä katsojan anneta sisäistää niiden välttämätöntä haavoittuvaisuutta.

The Covessa O’Barry yrittää korjata mielikuvaa delfiinistä vankeudessaan onnellisena akrobaattina, jota oli itse luomassa 1960-luvulla. Dokumentti on kertomus sinnikkäistä aktivisteista, jotka taistelevat lain rajalla saattaakseen laajempaan tietoisuuteen sen, että murhat ja delfiinilihan myynti ovat suoraan kytköksissä delfinaarioihin ja iloisiin lapsiin.

Aktivistidokumentti onkin vaikeimmin sulatettava eläindokumenttimuoto, sillä se vaatii katsojalta aina jotakin. The Cove loppuu sanoihin “Taijin delfiiniteurastukset käynnistyvät joka syyskuu. Ellemme lopeta sitä. Ellette te lopeta sitä.”

Netflix ja Attenborough julkaisivat viime vuonna dokumenttisarjan Our Planet, johon on vihdoin sisällytetty rutkasti kiireellistä ilmasto- ja eläinsuojeluasiaa. Se on kenties tehty niille, jotka karttavat The Coven kaltaisia aktivistidokumentteja.

Kuva: Mylon Ollila / Unsplash

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 1/2020. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta.