Kalan silmät eivät siristy eivätkä kulmat kurtistu, sen kasvoilla ei ilmekään värähdä. Kalat eivät herätä monessakaan empatiaa, saati hellyyttä. ”Kylmä kuin kala” saatetaan sanoa tunteettomalta vaikuttavasta ihmisestä.
Puhuttiinpa sitten eläinten oikeuksista, eläinten suojelusta tai eläinten hyvinvoinnista, puheena ovat varsin harvoin kalat siitä huolimatta, että ihmiset tappavat karkean arvion mukaan lähes kolme biljoonaa kalaa vuosittain, monin verroin enemmän kuin muita selkärankaisia. Määrä on hyvin summittainen, sillä viralliset kalastusluvut ilmoitetaan kalasaaliin painona eikä sivusaaliina kuolevia kaloja ilmoiteta lainkaan. Lemmikkikalojen määristä ei ole esitetty edes arvioita, eikä läheskään kaikkialla tilastoida koe-eläiminä käytettyjä kaloja.
Jotkin kaloista ovat paljon läheisempää sukua neliraajaisille eläimille kuin toisille eväkkäille.
Kalat ovat joukko vedessä eläviä kallollisia, kiduksilla hengittäviä eläimiä. Tämä on kaikki, mikä kaloja yhdistää, sillä mikään yhtenäinen taksonominen ryhmä ne eivät ole. Jotkin niistä ovat itse asiassa paljon läheisempää sukua neliraajaisille eläimille kuin toisille kaloiksi kutsutuille eväkkäille. Jotkin kalat elävät kartoittamattomien syvänteiden valtavassa paineessa, jotkin nousevat ajoittain jopa kuivalle maalle. Pienimmät ovat alle sentin mittaisia, suurimmat 12-metrisiä ja yli 20 tonnin painoisia.
Kun puhutaan näin laajasta ja monimuotoisesta joukosta, on selvää, että räikeiltä ja puheena oleville olennoille vääryyttä tekeviltä yleistyksiltä ei voi välttyä. Kaloja on tutkittu vasta vähän ja niiden henkiseen elämään on alettu kiinnittää huomiota vasta viime vuosina. Uutta tietoa on tullut lyhyessä ajassa paljon.
Tunteeko kala kipua?
Kaloja käsitellään usein aivan kuin niillä ei olisi kipuaistia lainkaan. Kaloilla on kuitenkin kipua aistivia hermonpäitä erityisesti pään alueella. Koska niiltä puuttuu aivokuori, jossa kivun aiheuttama tunnereaktio nisäkkäillä syntyy, on luultu, ettei niillä ole aitoa kipukokemusta. Tutkimuksissa on kuitenkin selvinnyt, että kalojen reaktio kipuun ei ole pelkkä automaattinen väistämisheijaste vaan kalojen käyttäytyminen kertoo, että ne todella kokevat kivun.
Kun kalojen huuliin ruiskutettiin happoa, ne alkoivat ”läähättää” eli heiluttaa kiduksiaan nopeasti, hangata huuliaan esineisiin ja heijata itseään. Kipulääkkeen antaminen puolestaan palautti kalojen käytöksen normaaliksi. Kalat myös oppivat välttämään kivun aiheuttajaa, ainakin, jos ikävä kokemus toistuu tarpeeksi usein. Vaikka kalat eivät ehkä koe kipua samalla tavalla kuin ihminen ja muut nisäkkäät, niiden kipu saattaa olla jopa voimakkaampaa, sillä niillä ei ole kaikkia meidän käytössämme olevia kivunlievityskeinoja. Tämä lisää kaloilla tehtävien kivuliaiden kokeidenkin epäeettisyyttä.
Vaikka kalojen kärsimiskykyyn epäilevästi suhtautuvat tutkijat alkavat olla tiedeyhteisön vähemmistöä, kalojen kärsimystä ei edelleenkään oteta vakavasti eikä tutkimustieto kalojen kivuntunnosta ja muista kyvyistä ole vielä laajemmin vaikuttanut kalojen kohteluun.
Kaloja pyydetään menetelmillä, joita ei sallittaisi muiden selkärankaisten kohdalla. Valtavat nuotat vetävät meren syvyyksistä massoittain kaloja, jotka kuolevat paineenmuutoksessa, toisten kalojen puristuksessa tai viimeistään tukehtumalla. Erilaisia syöttiin ja terävään koukkuun perustuvia pyyntitapoja on lukuisia; mato-ongintaa pidetään soveliaana ajanvietteenä pikkulapsillekin, vaikka heille muuten opetetaan, että eläimiä ei saa satuttaa.
Viime syksynä valtakunnan uutisiin pääsi Kokkolan suunnitelma lopettaa kaupungin karppilammen talviaikainen hapetus, mikä olisi todennäköisesti johtanut kalojen tukehtumiskuolemaan. Talvella puhutti myös pilkkikisoissa tavallinen tapa jättää jäälle nostetut kalat kuolemaan hitaasti tukehtumalla. Pyydystä ja päästä -kalastus on jakanut mielipiteitä jo pitkään. Jotkut pitävät sitä eläinrääkkäyksenä, monet eivät näe siinä mitään vikaa.
Eläinsuojelulaki koskee kalojakin, ja sen mukaan eläimille ei saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Kalojen kohdalla ”tarpeellinen kärsimys” vain tuntuu olevan erityisen venyvä käsite.
Kala tuntee monella aistilla
Kalojen kokemusmaailmaan on ihmisen vaikea eläytyä jo siksi, että elämä vedessä on hyvin erilaista kuin elämä maalla. Lisäksi kaloilla on aisteja, joita meillä ei ole: kylkiviiva- ja sähköaisti, joiden avulla kalat voivat havaita ympäristönsä muut elolliset vedenalaisessa hämärässä, ja magneettiaisti, sisäinen kompassi, jota vaelluskalat käyttävät suunnistusapuna aivan kuten muuttolinnutkin. Miten voisimme edes kuvitella, miltä tuntuu aistia parvitoverien liikkeet kylkiviivallaan, muita edes koskematta? Miltä tuntuu pusertua samoja parvitovereita vasten suomujen hankautuessa irti, kun verkkoa nostetaan?
Kalojen reaktio kipuun ei ole pelkkä automaattinen väistämisheijaste, vaan kalojen käyttäytyminen kertoo, että ne todella kokevat kivun.
Kalojen aivoissa on samat osat, jotka nisäkkäilläkin säätelevät perustunteita. On selvää, että kalat tuntevat ainakin pelkoa, sillä se edesauttaa selviytymistä. Myös mielihyväkokemuksista on saatu vahvoja todisteita tutkimalla esimerkiksi puhdistajakalojen ja niiden ”asiakkaiden” vuorovaikutusta. Leikkikäyttäytymistä on havaittu ainakin lohikaloilla, kirjoahvenilla, hailla ja norsukaloilla.
Parvikalat saattavat hakeutua tiettyjen yksilöiden seuraan enemmän kuin toisten, mikä viittaa siihen, että niillä on kyky muodostaa ystävyyssuhteita. Yksiavioisuus on kalojen keskuudessa verrattain harvinaista mutta ei täysin tuntematonta, ja on mahdollista, että puolisot tuntevat jonkinlaista kiintymystä toisiaan kohtaan. Arvailun varaan toistaiseksi jää sekin, onko poikasiaan hoivaavilla kaloilla isällisiä ja äidillisiä tunteita jälkikasvuaan kohtaan.
Kalakin kaipaa virikkeitä
Työkalujen käyttöä pidetään eläinten älykkyyden merkkinä, ja yllättäen kalojenkin joukossa on lajeja, jotka käyttävät työkaluja. Laboratorio-oloissa kaloille on myös onnistuttu opettamaan työkalujen käyttöä. Valkohait päihittävät eräissä muistia ja oppimista testaavissa kokeissa kissatkin, ja myös muut kalat ovat osoittaneet oppimiskykynsä. Kalat oppivat toisiltaan niin reitit ruokapaikoille kuin petojen välttelynkin, ja ne voivat myös muistaa oppimansa pitkiä aikoja. Uskomus kalojen ”kolmen sekunnin muistista” joutaa siis romukoppaan.
Kasvuympäristö vaikuttaa kaloihin monin tavoin. Kasvatetut lohen- ja taimenenpoikaset selviytyvät vapaudessa luonnossa kasvaneita heikommin, sillä ilmeisesti tylsä allasympäristö ei valmista niitä varomaan petoja. Jos poikaset opetetaan varomaan petokalan hajua, ne pärjäävät luonnossa paremmin. Virikkeettömässä ympäristössä kasvatetut kalat ovat myös muita alttiimpia loisille ja taudinaiheuttajille. Virikkeiden, kuten erilaisten piilopaikkojen, soran ja vaihtelevan virtauksen, on todettu parantavan kalanpoikasten selviytymistä.
Syötäväksi kasvatetut lohet joutuvat elämään luonnottoman ahtaasti, usein likaisessa vedessä. Jotkin jäävät muita pienemmiksi ja vain kelluvat pinnassa apaattisina, kunnes kuolevat. Ne eivät jaksa enää taistella ravinnosta kasvatusaltaan tungoksessa. Liian stressaava ympäristö siis vaikuttaa niihin samoin kuin muihinkin eläimiin, ihminen mukaan luettuna. Göteborgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan niiden käytös ja aivokemia viittaavat syvään masennukseen.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että kalat eivät ole lainkaan niin yksioikoisia otuksia kuin on luultu, ja uutta tietoa saadaan jatkuvasti. Uuden tutkimustiedon pitäisi muuttaa suhtautumistamme kaloihin. Kalat ovat yksilöitä kuten muutkin selkärankaiset, ja niitä tulisi kohdella itseisarvoisina olentoina.
Kuvat: Unsplash (artikkelikuva), Flickr / Dan Bannon CC BY 2.0 (koukku) & Gratisography (kaksi kalaa).
