Katse eläimeen

Hannele Ahponen ja Erja Laakkonen

Kuvajournalismi on merkittävä työkalu yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Esimerkiksi sotakuvaajien ja ympäristökatastrofien tallentajien kuvat tuovat tapahtumat suuren yleisön tietoisuuteen, herättävät keskustelua ja halun toimia.  

Eläinkuvajournalismi on yksi dokumentaarisen kuvajournalismin muoto. Sen keskiössä ovat ihmisen maailmassa elävät ja kuolevat eläimet. Kuvat tekevät näkyväksi palan eläinten todellisuutta ja rakentavat uutta eläinkuvaa. 

Kohtaamisia katseen välityksellä 

Kanadalainen valokuvaaja ja We Animals -kuvatoimiston perustaja Jo-Anne McArthur on kuvannut eläimiä muun muassa tuotantotiloilla.  

”Valokuvaajan valinnat vaikuttavat aina kuvaan. Mielestäni on tärkeää kuvata tilanteet mahdollisimman todenmukaisesti ja antaa katsojan ajatella itse. Ylidramatisointi ei ole tarpeen, sillä eläinten käyttö on jo sellaisenaan järkyttävää”, McArthur sanoo. 

Toisaalta kuvissa on oltava elementtejä, jotka kiinnittävät katsojan huomion ja saavat hänet jäämään kuvan ääreen. Tällaisia voivat McArthurin mukaan olla esimerkiksi katsekontakti kuvattavan eläimen kanssa, lähikuvat häkkien kaltereista tai loputtomat varjotalorivistöt.  

Kuva voi tehdä näkyväksi sellaista, jolle olemme sokeutuneet. Eläin voidaan esittää kuvassa keinoin, jotka havahduttavat huomaamaan sen uudella tavalla. Esimerkiksi henkilökuvan tapaan otettu kuva parsinavetan lehmästä voi antaa arvoa kuvan kohteelle ja herättää katsojassa kysymyksiä eläimen kohtelusta. 

Professori Janne Seppänen on pohtinut laajasti katseen merkitystä visuaalisessa kulttuurissa. Katseen avulla muodostamme suhteita kuviin ja niiden kohteisiin. Katse on silta, jota pitkin kuljemme kohtaamaan eläimen. Voimme siirtyä tiettyyn hetkeen ja paikkaan ja tarkastella tilannetta turvallisen matkan päästä. 

Ikkuna eläinten todellisuuteen 

Konflikteja ja kärsimystä esille tuovat kuvaajat voivat vain harvoin auttaa kuvattavia.  

”Tämä on yksi vaikeimpia asioita työssäni. Käytännössä esimerkiksi tuhansien broilerien tai isojen tuotantoeläinten auttaminen on mahdotonta. Lisäksi on pelastajan vastuulla tarjota pelastetulle eläimelle hyvä elämä, mikä on usein haastavaa. Tehtäväni kuvaajana on auttaa ihmisiä ymmärtämään eläinten asemaa yhteiskunnassa”, McArthur kertoo. 

Kuvan katsominen on tulkintaa. Mediakulttuurin ja taiteen tutkimuksessa on pohdittu näitä prosesseja vuosikymmenten ajan. Nykyisin pidetään itsestään selvänä, että jokainen katsoja tekee kuvasta omat tulkintansa ja valitsee lukutapansa. Voimme lukea kuvia hyvinkin kriittisesti, eli vastustaen meille tarjottuja tulkintavaihtoehtoja, tai ottaa kuvan välittämän sanoman vastaan myötämielisesti.  

”Eläinten hyödyntäminen on herkkä aihe, joka herättää ihmisissä usein vastarintaa kuvan viestiä kohtaan. En halua osoitella yksittäisiä eläinten omistajia tai tuottajia, vaan tuoda eläinteollisuuden todellisuutta esille laajemmin”, McArthur kertoo.  

Eläinkuvajournalismi avaa ikkunoita, jotka tavallisesti pysyvät suljettuina. Usein näemme vain tuotepakkausten piirroskuvia tennistä pelaavista lehmistä ja hiottua mainoskuvastoa.  

Eläinten oloja dokumentoivat kuvaajat joutuvat usein hankkimaan kuvia epätavallisin keinoin. 

”Näen velvollisuudekseni mennä tarvittaessa omistajien tietämättä tiloille, ja tällöin joudun rikkomaan lakia. Koen, että minulla on kuitenkin vastuu olla tekemättä vahinkoa, jotta en esimerkiksi levitä taudinaiheuttajia eläimiin.”  

McArthurin mielestä olemassa olevia lakeja tulee myös haastaa. Hänen mukaansa eläinteollisuus pitäisi tehdä läpinäkyväksi, jotta kuka tahansa voisi nähdä, mistä esimerkiksi pihvi tai turkissomisteet tulevat. 

Laajeneva eläinkuva 

Kuvajournalistin työn voi sanoa alkavan varsinaisesti vasta kuvaustilanteen jälkeen. On löydettävä kanavat kuvien julkaisuun.  

”Media ei halua ärsyttää yleisöjään. Vielä kymmenen vuotta sitten minun oli vaikea saada kuviani esille perinteisessä mediassa, mutta meneillään on iso muutos. Esimerkiksi The Guardian on tehnyt kokonaisen juttusarjan eläinteollisuudesta. Yksikin motivoitunut toimittaja voi tehdä paljon ja heitä on yhä enemmän”, kertoo McArthur. 

Ihmisten eläimiin liittyvät arvot muuttuvat, ja tiede tuottaa uutta tietoa eläinten tuntoisuudesta. McArthur painottaa, että median on nyt pakko käsitellä eläinkysymyksiä. Kasvava yhteiskunnallinen paine ja uudet eläinkuvajulkaisut myös houkuttavat genren pariin yhä uusia kuvaajia.  

Suomessa avainteos on Juho Kerolan ja Kristo Muurimaan Eläintehtaat (Into 2018). McArthurin ja Keith Wilsonin toimittama palkittu kirja The Hidden (We Animals Media 2020) esittelee useiden kuvaajien tuotantoa.  

”On historiallisesti tärkeää dokumentoida eläinten oloja. Voimme katsoa kuvia tulevaisuudessa ja todeta, että eläinten julma hyväksikäyttö on jäänyt historiaan eikä se saa enää koskaan toistua.” 

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2021. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).

Kerro kaverillesi:

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Share on telegram
Telegram
Jaa artikkeli

Lisää aiheesta: