Naakka, varis ja muita kanssakaupunkilaisia

Pauliina Peijonen

Olen asunut kaupungissa nyt 10 vuotta. Sitä ennen elelin suurimman osan nuoruusvuosistani saaressa. Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta lämmin ja välitön luontosuhteeni alkoi hakea muotoaan vasta kannettuani kirjat ja huonekasvit yhteen Suomen suurimmista kaupungeista.

Kerrostalojen vehmaassa näreikössä heräsin kaupunkiluonnon äveriääseen monimuotoisuuteen; ymmärsin, etten olekaan ihmispaljouden keskellä yksin. Kovin pitkälle kotikatua ei kaupunkilaisen tarvitse rientää ennen kuin vastaan astelee säihkyviä sulkiaan sukiva harakka tai päättäväisesti apetta etsivä talitiainen. Riittää, kun haluaa katsoa. Moni ei kuitenkaan halua.

Ihminen on reviiristään mustasukkainen eläin. Erilaiselta näyttävät, siivekkäät tai mönkiväiset, on siivottava kaupungeista pois, jotta ihminen saa rakentaa pikkuruisia sijoitusyksiöitä ja kasvattaa osaketilinsä saldoa. Kaadetaan pesäpuut, häädetään raakkujat, hävitetään kaikki mikä ei sovi ihmiskeskeiseen estetiikantajuun. Kaiken luontoa muistuttavan täytyy lähteä!

En tohtisi ajatella, mitä ihmisen tuhovimmasta seuraa. On kuitenkin pakko. Jos ihminen etenee nykyisellä reitillään, valitsee taloudellisen kasvun luonnon kustannuksella, mitä jää jäljelle? Totta ovat jo tänään luontokato, sukupuuttoaallot – pian olemme ylhäisissä yksiöissämme yksin. Karmivassa huomenkuvassa kaupunki on vaiti. Enää eivät kaiu kerrostalojen seinillä kotoisa titityy, käheänkomea raakunta tai pikkulokin lennokas kikatus.

Pitkin vuotta kuljeksin tervehtimään järvenrannan hienohousuisia variksia, piikkitakkisia siilejä ja muita luonnollisia kanssakaupunkilaisia. Retkilläni kuljen ali puiden latvoihin kokoontuneiden naakkaneuvostojen, tarkkailen kesykyyhkyjen rytmikästä askellusta ja toivon. Ehkä jonain päivänä ihmiset virkoavat ymmärtämään toislajisten kaupunkilaisten oikeuden omaan kotiinsa.

Yksi lähiaikojen ilahduttavimmista kohtaamisista tapahtui tavallisella, arkisuudessaan mielenkiinnottomalla kauppareissulla, kun tapasin käpytikan rummuttamassa, toimittamassa oman arkensa askareita reittini varrelle tipahtaneen kirkkopuiston sydämessä. Lintu ei minusta välittänyt, tietenkään, mutta minulle kohtaaminen näyttäytyi kaupunkilaisuuden rikkautena, etuoikeutena jakaa elintilani näiden nokkavien naapureiden kanssa.

Kirjoittaja on sananleikittäjä ja maisterisnainen, joka viihtyy parhaiten luonnon viherhelmoissa kirja tai kynä kädessä.

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 1/2024. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).

Kuvat: Jana Klouckova / Unsplash & Pauliina Peijonen

Kerro kaverillesi:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Email
Telegram
Jaa artikkeli

Lisää aiheesta: