Eläinoikeusjuttu on tarina aktivismista, omien rajojen kohtaamisesta ja väkivaltaan väsymisestä. Pelkästään yksittäisten rohkeiden ihmisten tai suoran toiminnan aktivistien varaan eläinkysymysten ratkomista ei voi jättää.
Eläinoikeusjuttu on henkilökohtainen dokumenttielokuva Sailasta, joka on käyttänyt ison osan elämästään muuttaakseen eläinteollisuutta ja paljastaakseen sen vääryydet. Paitsi että elokuva kertoo Sailan tarinaa, se seuraa myös Sailan sisaren Main matkaa kansanedustajaksi.
Saila Kivelä on tullut julkisuuteen eläintilojen salakuvaajana ja hänen sisarensa Mai Kivelä on Animalian entinen toiminnanjohtaja ja nykyinen ensimmäisen kauden vasemmistoliiton kansanedustaja. Elokuvasta välittyy toivonpilkahdus, joka monessa eläinaktiivissa heräsi, kun Kivelä valittiin eduskuntaan. Siitä välittyy myös epätoivo, mikä yhä uudestaan herää, kun maailma ei muutukaan paremmaksi. Ihmiset eivät ryhdykään kasvissyöjiksi kertaheitolla, vaikka teurastamoihin saataisiin lasiseinät.
Eläinoikeusjuttu on tarina aktivismista ja omien rajojen kohtaamisesta. On vaikeaa elää siinä todellisuudessa, jossa omaa viestiä ei kuunnella. Elokuva sisältää materiaalia kymmenen vuoden ajalta Sailan ja Main lapsuudesta salaa kuvattuihin videoihin eläinten tuotantotiloilta. Sisarusten lisäksi elokuvassa on kolmas keskushenkilö, Oikeutta eläimille -järjestön Kristo Muurimaa.
Elokuva ei kerro erityisiä kauhutarinoita eikä paljasta eläinten oloista sellaista, mitä ei olisi jo julkisuudessa nähty. Se kuvaa eläinten oloja eläimiä kuvanneiden näkökulmasta. Olennaiseksi muodostuukin se, ettei videoita ole kuorrutettu tiedolla eikä sanoilla. Katsojan ei tarvitse katsoa kohtauksia kovin pitkään, mutta riittävän pitkään ajatusten ja tunteiden herättämiseksi kuitenkin.
Itse olen liian lähellä teemaa ja myös salakuvien katsomista sekä teurastamisaihetta arvioidakseni, millaiselta kuvasto mahtaa näyttää liikkeen ulkopuolelta tulevan ihmisen silmiin. Elokuva herättää ajatuksia dialogiin pyrkimisen mahdottomuudesta: jos esimerkiksi tuottaja tai poliitikko ei tunnista eikä tunnusta väkivaltaa väkivallaksi, dialogi jää lyhyeksi. Vaikka näemme samat eläimet ja tilanteet, näemme ne silti aivan eri tavoin. Tutkimustieto on eläinten oikeuksien edistämisen puolella, mutta kankeat rakenteet ja poliittinen koneisto estävät edistysaskeleiden ottamista.
Videokuva tuo esiin äänet ja liikkeen
Videokuva on eri asia kuin pysäytetty valokuva. Kettu kuopii tietään ulos turkistarhalla, ja siinä se ei tietenkään onnistu, koska kaivaa metallia. Porsas kuolee emakon alle, koska emakko ei voi häkissä liikkua kuin ylös ja alas betonilattialle, ja senkin vaivalloisesti. Vinkuminen on kovaa, kunnes se loppuu. Tipujen varpaat ovat kuorruttuneet lannalla niin, että ne eivät voi kävellä.
Tunnistan supikoiran, jonka kuvan muistan eläinjärjestöjen postauksista. Tunnistan broilerin, jonka kuva on ollut mukana Poliittisen valokuvan festivaalilla loppuvuonna 2021. Tunnistan yhden sian katseen. Tiedän näiden kaikkien yksilöiden olevan jo kuolleita, siis tapettuja, ja surun ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista huolimatta sen ajatteleminen tuntuu lohdulliselta. Kuolema voi todella olla parempi kuin kärsimyksen täyteinen elämä, jossa ei ole mitään elettävää. Kun kerron ihmisille tekeväni väitöstutkimusta teurastamisesta ja tuotantoeläinten kuolemasta, lähes poikkeuksetta ihmiset päivittelevät aiheen raskautta. En itse koe aihetta raskaana. Mietin, olenko jo turtunut teknisen tappamisen sanastoon ja kuvastoon. Tähän linkittyy dokumentissa nähty kohtaus, jossa Saila käsittelee liiallisen tuntemisen seurauksia, ja Kristo Muurimaa istuu kuvattavan tuolilla. Voi toivoa, että tuntisi vähemmän, mutta voi toivoa myös, että tuntisi enemmän.
Salakuvat, etenkin turkistarhakuvat, ovat aiheuttaneet useita kansainvälisiä kohuja, mutta muuttuuko mikään, ja kuinka hitaan muutoksen voi hyväksyä? Eläinoikeusliikkeen haasteena on se, miten ihmiset saadaan mukaan eläimiä puolustamaan ja miten heidät saadaan pidettyä mukana myös jatkossa. Kaikki eivät voi olla tekemisissä ulosteiden, veren ja kuoleman kanssa – ja toisaalta joidenkin on oltava niin kauan, kun tätä tapahtuu. Itsekin olen valinnut toimia väkivalta- ja kuolemateemojen parissa siksi, että niissä ollaan eläinoikeuksien puuttumisen ytimessä.
Joukkovoiman tärkeys
Eläinoikeusliike on suhtautunut puoluepoliittiseen ja jossain määrin poliittiseen vaikuttamiseen nihkeästi, ja tämä näkyy myös elokuvassa. Moni eläinoikeusliikkeen aikaansaannoksista on yksittäisten ihmisten ansiota, mutta ilman tukijoita, rahaa ja monella sektorilla tapahtuvaa toimintaa sekä kansainvälisyyttä liike ei pysy elinvoimaisena. Liikettä ei ole ilman toimintakykyisiä ihmisiä. Yksittäisten rohkeiden ihmisten tai suoran toiminnan aktivistien varaan eläinkysymysten ratkomista ei voi jättää.
Eläinasia on muidenkin kuin aktivistien asia, ja toivonkin, että tämä elokuva osaltaan tuo tätä puolta esiin. Päätökset tehdään politiikassa, ja eläinten asioissa nykyään pitkälti jopa EU-politiikassa. Valtavan mittaluokan teollisuuden kaataminen ja vakiintuneiden poliittisten voimien todellinen haastaminen vaatii joukkovoimaa. Musertavien tilastojen alle ei pidä hautautua. Emmekö yhdessä saisi jo muutosta aikaan, jos siihen riittää reilut 3 prosenttia kansasta?
Eläinoikeusjutun ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Saila Kivelä ja Vesa Kuosmanen. Elokuvan on tuottaneet Venla Hellstedt, Elli Toivoniemi ja Juha Löppönen Tuffi Filmisille. Eläinoikeusjuttu-elokuvan ensi-ilta on elokuvateattereissa 4.3.2022 kautta Suomen.
Lue lisää (muualla verkossa)
Eläinoikeusjuttu-dokumentin traileri
Tuffi Films. Eläinoikeusjuttu.
Kuvat: Oikeutta eläimille, Tuffi Films
