Mikä yhdistää metsäetanaa ja jättiläiskalmaria? Ne molemmat kuuluvat samaan eläinkunnan pääjaksoon, nilviäisiin.
Nilviäisten pääjakso on lajimäärältään toiseksi suurin. Niihin kuuluu liki 100 000 nykyisin elävää lajia. Suuri lajimäärä tarkoittaa suurta kirjoa eläinten elintavoissa ja ulkomuodossa. Esimerkiksi kotilot, suurin nilviäisluokka, jaotellaan kolmeen alaluokkaan ja noin 70 000 lajiin.
Monimuotoinen joukko
Tyypillistä nilviäisille on pehmeä ruumiinrakenne, mistä ne ovat saaneet tieteellisen nimensäkin. Mollusca pohjautuu latinan pehmeää tarkoittavaan sanaan mollis.
Nilviäiset ovat selkärangattomia. Tyypillisesti nilviäisen ruumis jakautuu päähän, jalkaan, sisälmyspussiin ja vaippaan. Nilviäisten jalka on kehittynyt voimakkaaksi ja lihaksikkaaksi. Eläin liikkuu sen avulla, ja jotkin lajit käyttävät jalkaansa myös kaivamiseen.
Sisälmyspussi koostuu sisäelimistä, ja vaipan tehtävänä on suojata herkkiä sisäelimiä. Kotiloilla vaippa on kalkista muodostunut näkyvä suojakuori, mutta sitä vastoin muun muassa kalmareilla ja etanoilla on kuoresta jäänteenä ihon alla oleva kilpi. Vain harvoilla lajeilla on kehittyneet silmät, mutta useilla nilviäisillä on valoa aistivia rakenteita.
Suurin osa nilviäisistä on vedessä eläviä, ja niitä esiintyy sekä makeissa vesissä että merissä. Niiden ruokavalio vaihtelee lajin mukaan. Monet maalla elävät etanat ja kotilot syövät pääosin kasviravintoa, mutta saattavat täydentää ruokavaliotaan sienillä ja pikkueläinten raadoilla. Mustekalat sen sijaan ovat petoja, jotka saalistavat muun muassa muita nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja.
Useat lajit ovat hermafrodiitteja, eli ne voivat tuottaa sekä munasoluja että siittiöitä. Simpukat purskauttavat sukusolunsa vapaasti veteen, mutta etanat ja kotilot parittelevat. Mustekaloilla sukupuolet ovat erillisiä ja hedelmöitys on sisäinen.
Kiehtovat mustekalat
Pääjalkaisista noin 99 prosenttia on mustekaloja. Niitä on yli 700 lajia. Pienimmät mustekalat ovat noin yhden senttimetrin mittaisia, suurimmat yli 13-metrisiä ja 500-kiloisia.
Mustekalojen keho jakaantuu päähän ja siihen liittyviin lonkeroihin sekä vaippaonteloon. Lonkeroita on joko kahdeksan tai kymmenen. Suu sijaitsee lonkeroiden keskellä. Joillakin mustekalalajeilla on myrkkyä, jolla ne voivat lamaannuttaa saaliinsa.
Mustekaloilla on sifoni, lihaksikas elin, jota eläin käyttää liikkumiseen. Mustekala ottaa vettä vaippaonteloonsa ja puristaa sen sifonin kautta ulos. Monet mustekalat käyttävät myös erityistä eväreunusta ja lonkeroita liikkumiseen.
Mustekalojen anatomiassa on lukuisia erikoisuuksia, kuten erittäin kehittyneet silmät, kyky vaihtaa väriä ja ruiskuttaa ”mustetta”. Niillä on kolme sydäntä: pääsydän ja kaksi kidussydäntä. Mustekalojen veri on sinistä, sillä niiden veressä on raudan asemesta kuparia.
Mustekalojen hermosto on huomattavan kehittynyt. Niiden aivot ovat selkärangattomien aivoista kookkaimmat. Mustekalojen oppimiskykyä on testattu, ja niiden on havaittu pystyvän ratkomaan melko monimutkaisiakin pulmia. Vankeudessa pidettyjen mustekalojen tiedetään oppineen tunnistamaan hoitajansa, avaamaan pulmaleluja herkkujen toivossa sekä pakenemaan altaistaan kalavarkaisiin.
Ihminen ja nilviäiset
Kotiloita ja etanoita pidetään haitallisina tuhoeläiminä. Suomessa etenkin ”tappajaetanaksi” nimetty espanjansiruetana ja lehtokotilo ovat epätoivottuja vieraita puutarhoissa.
Etanoita ja kotiloita hävitetään ansoilla, tartuttamalla niihin loisia sekä myrkyttämällä. Monet menetelmät ovat vahingollisia muillekin eläimille. Kasveja pyritään suojaamaan myös mekaanisilla ja kemiallisilla esteillä.
Nilviäisiä on käytetty ihmisravintona todennäköisesti aina. Kotiloita on kasvatettu ravinnoksi Euroopassa jo antiikin aikoina ja simpukoita tiettävästi 1200-luvulta saakka.
Mustekalojen kaupallinen pyynti on laajamittaista. Mustekaloja joutuu runsaasti myös sivusaaliiksi, ja toisaalta mustekalojen pyynnistä kärsivät monet kalat joutuessaan puolestaan sivusaaliiksi.
Nilviäisten tiedetään reagoivan, kun niitä vahingoitetaan. Silti niiden kivuntunnosta käydään yhä tieteellistä debattia, vaikka nykyisin keskustelussa nostetaan esiin myös kivuntunteen tulkinta. Eliöllä saattaa olla hyvinkin monimutkainen hermosto, mutta emme voi silti tarkoin tietää, miten se tulkitsee kipua. Sama pätee myös toisin päin: näennäisen yksinkertaisen hermoston omaava eliö saattaa tulkita kipuaistimusta tavoilla, joita emme tunne emmekä ymmärrä.
Kuvat: Adobe Stock.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 1/2019. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
