Eveliina Lundqvist päätti jo 16-vuotiaana, että hän perustaa isona eläinten turvakodin. Haave on realisoitunut pala palalta idyllisessä Porvoossa, mutta nyt koronavirusepidemia hidastaa talkoita.
Kanoja ei covid-19 hetkauta. Eläinten turvakoti Saparomäen kanaviisikko sekä Sylvesteri-kukko kuopsuttelevat tyytyväisinä, poikkeustilasta piittaamatta. Eläimet on hoidettava joka päivä, ja rutiineissa on pitäydyttävä maailman mullistuksista huolimatta.
”Toivon, että Saparomäen varsinainen toiminta voisi käynnistyä kunnolla, mutta koronavirusepidemia valitettavasti hidastaa talkoita”, kertoo Saparomäen perustaja Eveliina Lundqvist.
”Jotta voisimme ottaa lisää eläimiä hoitoon, on 120-neliöinen eläinsuoja saatava ensin valmiiksi. Suojaa rakennetaan alati, mutta vapaaehtoisapua on koronatilanteen vuoksi tarjolla vähemmän. Kuitenkin rakentamisesta, kuten sähkö- ja maanmuokkaustöistä, syntyy tällä hetkellä kuluja koko ajan, joten varainkeruuseen on satsattava jatkuvasti.”
Saparomäen tarina ulottuu parin vuosikymmenen taakse. Turvakodin perustaminen on ollut Lundqvistin unelmissa teinivuosista saakka.
”Asia alkoi muotoutua hiljalleen, kun 20-vuotiaana pääsin käymään ensimmäistä kertaa englantilaisessa turvakodissa. Olin ryhtynyt kasvissyöjäksi viisi vuotta aiemmin, mutta vierailun aikana minulla valkeni, että haluan konkreettisesti auttaa eläimiä”, Lundqvist kuvailee.
Elämä kuitenkin tuli unelman tielle: piti käydä yliopisto loppuun, mennä töihin, säästää rahaa.
Vuonna 2011 Lundqvist aloitti eläintenhoitajaopiskelut. Vaikka akateemista perehtyneisyyttä ehti vuosien varrella kertyä runsaasti, oli tärkeää oppia lisää käytännön työstä eläinten parissa ennen turvakodin perustamista.
”Heti ensimmäisenä päivänä navetasta astuttuani minun oli pakko tarttua kynään. Oli pakko purkaa ajatuksiani näkemästäni ja kokemastani. Kirjoitin navettojen lisäksi sikaloista, kanalasta, broilerihallista ja lampolasta sekä niiden asukkaista.”
Muistiinpanoista syntyi yksi suomalaisen eläinoikeuskentän keskeisimmistä teoksista, Salainen päiväkirja eläintiloilta. Kirjasta otettiin toinen painos jo viikko sen julkaisun jälkeen. Se osoitti, että eläinten oikeudet ja tuotantotilojen olosuhteet todella kiinnostavat ihmisiä.
Jottei totuus unohtuisi
Lundqvist ryhtyi vegaaniksi yli 20 vuotta sitten, ja Salaisen päiväkirjan julkaisustakin on pian kahdeksan vuotta. Ihmisten kiinnostus ja huoli tuotantoeläinten oloista on kasvanut vuosi vuodelta.
Siitä huolimatta emakkosikoja pidetään edelleen kääntymisen estävissä häkeissä melkein puolet vuodesta. Pieniä porsaita kastroidaan ilman puudutusta. Lypsylehmiä saa lain puitteissa pitää paikoilleen kytkettyinä useita kuukausia. Broileri kasvaa jalostuksen seurauksena kuudessa viikossa lihaskimpuksi, jonka omat jalat eivät riitä kannattelemaan moninkertaistuvaa painoa. Eläinten kärsimys on yhä institutionaalista ja systemaattista. Eläimiltä puuttuu yksilönarvo.
Siksi tarvitaan turvakoteja. Ne avaavat näkymän toisenlaiseen maailmaan. Turvakodissa eläin saa olla sellainen kuin se on; oma persoonansa, jolla on arvoa omana itsenään. Saparomäen kaltaisissa paikoissa ihmiset voivat tutustua muihin eläimiin niiden omilla ehdoilla.
Saparomäki haluaakin satsata koulutustoimintaan. Tarkoitus on järjestää muun muassa kasvisruokakursseja ja tarjota koululaisille mahdollisuuksia tutustua eläimiin ympäristössä, jossa ne saavat elää tuotanto-oloja lajityypillisemmin.
Jotta totuus ei unohtuisi, turvakotiin rakennetaan myös tehosikalan porsitusosastoa imitoiva installaatio, joka tehdään äänimaailmaa myöten mahdollisimman autenttiseksi – toki ilman eläimiä.
Suunnitelmien eteen on kuitenkin paljon töitä tehtävänä. Huhtikuussa Saparomäki aloittaa tukihuutokaupan Facebookissa. Ja kanat ja kukko – Hilda-Elviira, Sylvesteri, Nuppu, Peppi-Lotta, Sikuriina ja Kissanminttu – on hoidettava hyvin ja huolella. Joka päivä. Oli koronaa tai ei.
Animalia tukee Eläinten turvakoti Saparomäki ry:tä mm. aineettomien lahjojen avulla. Lue lisää ja tutustu lahjoihin Lahja eläimille -sivustolla.
