Ihmisen ja lemmikkieläimen suhteeseen liittyy eettisiä ja tunteellisia ristiriitoja, joiden seurauksia eläinlääkäri näkee työssään.
Toissa vuonna menetin elämänkumppanini, joka oli lajiltaan koira. Halusin keskustella diagnoosin ja eutanasian tehneen eläinlääkärin kanssa, sillä hän oli toiminut tilanteessa empaattisesti ja jämäkästi. Minulla oli ollut tunne, että lopullisen päätöksen edessä voin luottaa häneen.
Yksi hänen virkkeensä sähköpostissa jäi kummittelemaan mieleeni. Kerroin syyllisyydentunteistani ja rankasta jossittelusta, ja hän vastasi: ”Jos niitä ei tuntisi, väittäisin, että jokin ei koiran ja omistajan suhteessa olisi ollut kunnossa.”
Syyllisyys on siis olennainen osa hyvää lemmikkisuhdetta. Äkkiseltään hätkähdyttävä ajatus asettuu kontekstiin, kun ajattelee vanhempien suhdetta lapsiinsa, jota voi värittää riittämättömyys ja huono omatunto. Syyllisyys siis merkitsee rakkautta ja sitä, että haluaa pitää huolta.
Myös Sara Virtanen on eläinlääkäri. Vastaanotolla hän näkee meidän rakkautemme hyvässä ja pahassa.
”Jos syyllisyys puuttuisi, miettisin, onko lemmikki ollut todella perheenjäsen. Mutta ihmiset voivat myös olla liian takertuneita lemmikkiin, eivätkä päästäisi sitä pois. Eläinlääkärin tehtävä on kertoa, että nämä ovat vaihtoehdot – tehohoitoa voi antaa, mutta se ei välttämättä auta ja eläin voi silti olla kipeä ja kärsiä. Emme voi päästä eläimen pään sisään ja tietää kivun määrää”, Virtanen sanoo.
Ehkä vieraantumisemme kuolemasta saa meidät pitkittämään parhaiden ystäviemme elämää turhaan. Virtasen sanoin eutanasiakin on hoitokeino, jos millään muulla ei voi välttää kärsimystä.
Eläinsuhteestamme löytyy puutteita
”Esimerkiksi työ- tai metsästyskoira päästetään usein helpommin pois kuin lemmikki. Työkoiran pääkään ei välttämättä kestä, jos elämä on sairaana sohvalla makaamista”, Virtanen kertoo.
Tämä on helppo uskoa. Mutta toisaalta kaikki työeläinten omistajat eivät välttämättä muutoin toimi eläimen parhaaksi – ainakaan, jos näkevät hänet pelkkänä työkaluna ja omaisuutena, eivätkä anna hänelle itseisarvoa elävänä ja tuntevana kanssaeläimenä. Virtasen mukaan empatia, lempeys ja väkivallattomuus ovat olennaisia, mutta ne eivät yksin riitä.
Jotkut tuovat lemmikin lääkäriin akuutin terveysongelman takia. He haluavat lääkärin tekevän kaiken mahdollisen, jotta eläin pysyisi hengissä. Samaan aikaan Virtanen saattaa nähdä, että perushoito on täysin laiminlyöty ja esimerkiksi korvat ovat tulehtuneet ja hampaat heiluvat.
Joskus koira ei vaikkapa saa tarpeeksi liikuntaa eikä ole saanut sosiaalistua olemalla tekemisissä lajitoveriensa kanssa. Käyttäytymisen ja lajityypillisten tarpeiden ymmärrys voi olla huono jopa joillain eläinten kasvattajilla, joiden neuvoja omistajat uskovat.
Sara Virtanen on vegaani ja kokee, ettei voisi työskennellä tuotantoeläinten parissa, koska joutuisi näkemään liian raskaita asioita. Pieneläintenkin kohtalot saivat hänet aluksi itkemään, ja omistajilta tulee joskus järkyttävää palautetta – mutta juuri mahdollisuus kohdata eläimiä on työssä se ihana asia.
Suru on iloa viisaampi
Virtasen työnä on kirjaimellisesti vähentää kärsimyksen määrää. Sehän on hyvä ehdokas maailman tärkeimmäksi tavoitteeksi.
Siinä on eroa, syntyykö ihmisen vuoksi maailmaan yksi kissa tai koira lisää, vai adoptoidaanko hylätty eläin, joita riittää. Ja jos eläimen ottaa vastuulleen, kärsimyksen muistamisen ja lievittämisen soisi menevän lyhytnäköisen ilon edelle. Lemmikin omistajan ”ajokortti” olisi Virtasenkin mieleen.
Oma suhteeni kanssaeläimiin kulkee surun kautta. Jos ilo on uusi pentu, suru on loppuun saakka rakastettu vanhus. Voimme pitää lemmikkiä kumppaninamme, mutta silti tosiasiaksi aina jää, ettei hän saa valita meitä ja on armoillamme.
Jotkin lemmikkeinä pitämämme eläimet eivät kaipaisi ihmistä vangitsijakseen. Toisilla taas on takana yhteistä evoluutiota kanssamme, eivätkä he enää pärjää ilman meitä. Samasta syystä kenties emme mekään ilman heitä.
”En ymmärrä, miten ihmiset kykenevät olemaan ilman koiraa”, Virtanen naurahtaa, nyt yksityishenkilönä eikä eläinlääkärin ominaisuudessa.
Tunnen samoin. Mutta nyt sinnittelen, kunnes olen riittävän varma, että tilanteeni on sellainen, että tuotan jollekulle enemmän onnea kuin murhetta. Se ei ole itsestään selvää. Vaikka kuinka rakastan.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2021. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuva: Istockphoto.com
