Palkittu näytelmäkirjailija ja dramaturgi Pipsa Lonka on ottanut itselleen tehtävän: kirjoittaa toislajisia näyttämölle.
Joulukuun puolivälissä Pipsa Lonka on Prahassa. Divadlo Láska, suomeksi “Rakkauden teatteri”, on juuri tuomassa ensi-iltaan neljän päivän läheisyyden tšekinkielisen käännöksen. Näytelmä kuvaa lokkien ja ihmisten toisiaan sivuavia elämiä rantalomakohteessa.
Viimeiset vuodet ihmisen kanssaeläimet on olleet Longan töiden temaattisessa keskuksessa. Merkittävän käänteen toi päivä, jolloin Lonka näki lampaiden joukkomurhan teurastamossa. Elettiin 1990-luvun loppua. Lonka meni Islannissa töihin maito- ja lammastilalle. Kun eläimet vietiin teurastamoon, hän pyysi päästä mukaan. Kasvissyöjä hän oli jo tuolloin.
”Ajattelin, että nyt saan todistaa eläinten kohtelun todellisuutta sen sijaan, että vain luen siitä. Toinen luonto syntyi, kun kirjoittajan koulutus yhdistyi tuohon henkilökohtaiseen kokemukseen. Näytelmän ytimessä on tämä todistamisen hetki: kauhua, josta katsojan ei pidäkään päästä pois.”
Lonka ei pyrkinyt kuvittamaan kärsimystä ja kuolemaa.
”Kirjoitan vain näyttämöllisen hetken, abstraktin ehdotuksen siihen, mitä katsojalle näytetään. Kauhu on näyttämöohjeissa. Kohtauksessa ihmiset kulkevat liukuhihnalla välinpitämättömyydessä ja sitten putoavat ruhoina alas.”
Kohtauksen lopun näyttämöohje kuuluu: Pimeys. Korvia huumaava jyly.
Pois symbolisesta asemasta, kohti todellisuutta
Vanhassa näytelmäperinteessä eläimet ovat esiintyneet korkeintaan metaforina. Tšehovin lokki ei ole kokonainen oikea yksilö, vaan vapauden ja sen menettämisen symboli – ihmishahmon vapauden.
“Se että jokin asia ei kuuluisi teatteriin, on itse luotu kehys. On vain totuttu, ettei eläimiä nähdä näyttämöllä.”
Toiseus ja kielimuuri synnyttävät muun eläimen kertomiseen aivan erilaisia ongelmia kuin perinteisessä ihmistenvälisyydessä kohdataan. Toislajisilta ei voi kysyäkään, mitä mieltä he näytelmästä ovat.
“Haasteet ovat niin valtavia että melkein uuvahtaa! Mutta mielekkäitä, mielenkiintoisia. Miten lähelle eläimen omaa kokemusta voi ajatella pääsevänsä? En halua tulkita väärin tätä eläintä.”
Halun ja yrityksen ymmärtää täytyy olla suurempi kuin esteet. Lonka ratkoo ongelmaa pyrkimällä näyttämään, mitä ruumiiden todellisuudelle tapahtuu. Meidän tulisi puhua ja ajatella, mitä teemme toislajisten todellisuuksille.
Kärsimys vastaan rakkaus
Uusi, kirjana julkaistu näytelmä Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen kuvaa kirjoittamisen ongelmaa. Kuuluisassa tieteellisessä kokeessa 1960-luvulla vangitulle pullokuonodelfiinille yritettiin opettaa englantia. Delfiini teki lopulta itsemurhan. Minäkertoja tulee yleisön äärelle kysymyksen kanssa: Miten kohdata, käsitellä ja kertoa yksittäisen eläimen kärsimystä ja elämää?
Kärsimystä on vaikea kiertää, kun käsittelemme taiteessa toislajisia. Pipsa Lonka toivoo, että ensimmäinen asia olisi kuitenkin rakkaus. Hän lainaa Elisa Aaltolaa, joka vuorostaan pohjaa Iris Murdochin ajatteluun: ”Rakkaus on sen erittäin vaikean asian tunnistamista, että jokin muukin kuin ’minä itse’ on todellinen.” Kulttuurissamme elää syvällä kumpikin kertomus, sekä muiden arvosta että arvottomuudesta.
“Kulttuurisesti on niin hankala ymmärtää, että toislajiset ovat todellisia. Että jollain muullakin kuin ihmisellä ja minulla on arvoa.”
Longan tekstit eivät ole pelkkää synkkyyttä. Hän kuitenkin myöntää miettivänsä, koska tulee se näytelmä, jossa on kysymys ilosta ja riemusta.
Hänen henkilökohtainen suhteensa läheisiin eläimiin on ristiriitainen. Hän kokee, ettei lemmikkien kanssaeläjänä tiennyt tarpeeksi. Hänen eläinrakkautensa ei riittänyt turvaamaan heidän hyvinvointiaan. Nykyään hän etsii iloa ja yhteyttä liminaalieläimiltä, jotka elävät vieressämme, mutteivät tarvitse meiltä mitään. Hän yrittää vain parhaansa mukaan olla häiritsemättä heitä.
Esimerkiksi lokkeja.
Neljän päivän läheisyydessä lokit esiintyvät yksilöiden lisäksi parvena ja ihmiset laumana. Loppupuolen kohtauksessa ihmisten puhe on ymmärrettäviä repliikkejä, mutta puhujia ei ole kovin tarkkaan yksilöity. Sen vastinparina toimii lokkien yhteydenpitoäänistä kirjoitettu kohtaus.
“Siinä näytelmässä olen päässyt pisimmälle toislajisten kirjoittamisessa. Pohdin, mitä voin kertoa lokista ilman että menen väittämään lokista mitään. On jonkinlainen kertojuus, joka näkee ja kuulee lokit ja ihmiset samalla tavalla. Elävinä olentoina.”
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 1/2025. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuva: WAUHAUS
