Eläintuotanto on historiaa. Kaunis lause pitää paikkansa neljälle kanalle, joiden kanssa saan jakaa pihan vilvoittavat varjot. Olen utopiassa, joka on totta, Eläinten turvakoti Saparomäessä Porvoossa.
Te luultavasti jo olette minun ja kanojen puolella. Teitä ei tarvitse vakuuttaa siitä, että heille kuuluisi oikeus elämään, koskemattomuuteen ja mahdollisimman suureen vapauteen (sekä vesimelonin nokkimiseen, se pitäisi kirjata kanojen perusoikeuksiin).
Eläintuotanto nykyisessä mittakaavassa tulee loppumaan jo pelkästään siksi, että se on järjetön ja tuhoisa tapa tuottaa proteiinia.
Mutta.
”Mitä niille sitten tapahtuisi, jos niitä ei syötäisi?”
”Niitä ei olisi. Idiootti.”
Hölmö kysymys – ajattelematon vastaus.
Eläinoikeusteoreetikot Sue Donaldson ja Will Kymlicka luovat kirjassaan Zoopolis malleja siitä, miten eläinoikeudet voisivat oikeasti toteutua yhteiskunnassa. Eri lajit asettuisivat erilaisiin oikeudellisiin kategorioihin sen perusteella, elävätkö ne integroituneina ihmisyhteisöön vai autonomisina. Konkretia ja käytännön ratkaisut rakentavat siltaa nykyhetken ja toisenlaisen maailman välille. Donaldson ja Kymlicka myös huomauttavat, että liike, joka ajaa samanaikaisesti jollekulle oikeuksia ja sukupuuttoa, on ristiriitainen eikä kovin vetoava.
Vaikka agribisnes tuottaa yksilöt tuhottaviksi, ei ole realismia, että kaikki tuotantoon valjastetut muunlajiset vain katoaisivat, jos eläinteollisuus loppuisi. Emme palaa domestikaatiota edeltäneeseen tilanteeseen, jossa on vain ihmisiä ja ihmisyhteisöistä itsenäisiä lajeja.
On kestämätön ajatus, että kanojen, nautojen tai sikojen olemassaolo olisi riippuvaista siitä, että heitä käytetään ruuantuotannossa. Hypoteettinen kysymyksemmekin olettaa, etteivät ne selviäisi luonnossa. Vammaistutkimusta eläinoikeusteoriaansa yhdistävä Sunaura Taylor muistuttaa, ettei kukaan meistä selviäisi ”luonnossa” ilman inhimillisiä ja ei-inhimillisiä tukiverkostoja: riippuvaisuus ei ole oikeutus riistolle.
Jalostuksen takia monet lajit ovat erityisen haavoittuvaisia ja tarvitsevat ihmisen apua. He tarvitsevat oikeuden elämään ja vapauteen, mutta myös oikeuden saada ihmisiltä apua ja tukea – suuri osa lainsäädännöstähän kytkeytyy velvollisuuksiin.
Yhteiselon käytäntöjen pohtiminen on vähintään kananaskel kohti utopiaa, jossa eläinten oikeudet ovat totta.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2021. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: Katre Sinikettu (kana), Velda Parkkinen (Laura Gustafsson)
