Mariia Niskavaaran esikoisromaani Ester, teurastaja on erityinen kirja. Kielellisesti uniikki romaani on kantaaottava ja riipaiseva mutta myös häkellyttävän hauska. Teos voitti Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon ja on Runeberg-ehdokas.
Mariia Niskavaara kertoo, että on aina ollut tarinankertoja. Ajatus siitä, että oma mielikuvitusmaailma sopisi parhaiten kirjan kansien väliin, syntyi yliopistossa, jossa hän opiskeli historiaa, elokuvaohjausta ja kirjallisuustiedettä.
Esikoisteos sai alkunsa Kriittisessä korkeakoulussa.
”Kirjoitin lyhyitä kertomuksia, joissa kaikissa oli jollakin tavalla kyse lihasta. Yhdessä tarinoistani oli lapseton pariskunta, joista toinen oli Teurastaja ja toinen Keinosiementäjä.”
Niskavaaraa kannustettiin laajentamaan jotakuta tarinoistaan, mutta tekstit jäivät silti vuosiksi pöytälaatikkoon. Miltei seitsemän vuotta myöhemmin tapahtui jotain.
”Esterin hahmo pälkähti päähäni ilmestyksen omaisesti. Tiesin heti, että tässä on Teurastaja, josta alkuperäisessä tarinassani kirjoitin. Esterin olemus oli niin ihmeellisen verevä, ronski ja elämäntäyteinen, että halusin ehdottomasti päästä kirjoittamaan hänestä.”
Kaikki on luotu samasta aineesta
Esterissä lukijan huomion kiinnittää järkähtämättömyys. Vaikeuksistaan huolimatta hän tietää olevansa menossa sinne, minne haluaa. ”Minulle Ester on ollut aina vakaasti raiteillaan. Hän rakentaa oman todellisuutensa ja uskaltaa luottaa siihen, on suora ja häpeämätön eikä arkaile toimia”, Niskavaara kertoo.
Hän sanoo oppineensa Esteriltä paljon, tulleensa rohkeammaksi ja arvostavansa aiempaa enemmän sitä, mikä hänelle itselleen on tärkeää.
Lihantuotantoa teos katsoo vinosti. Se ei saarnaa mutta rinnastaa terävästi esimerkiksi lihantuotannon ja ihmisnaisten kohdut. Liha on lihaa, lajista riippumatta.
”Lihantuotanto on kummallinen asia. Teollinen ja koneellistettu tapamme tuottaa eläinten ruumiista lihaa vieraannuttaa ihmisen sekä muista eläimistä että siitä tosiasiasta, että syöminen on aina elämän päättävä akti. Esterille tuo totuus valkenee oman ruumiin kautta. Myös hänen lihansa on syötävää, ja siksi ihmistä ei voi erottaa muista eläimistä.”
Myös sielut ovat samankaltaisia lajista riippumatta. Niskavaara kertoo, että teoksen maailmassa vallitsee sielullis-materiaalinen samuus kaikkien luotujen olentojen välillä. Ester uskoo sekä sikojen että ihmisten sielujen olevan peräisin suuresta, taivaallisesta liemikattilasta. ”Lipsuminen rajan yli on mahdollista, koska oikeastaan mitään rajaa ei ole ja kaikki on luotu samasta aineesta. Näin on myös meidän maailmassamme. Ihmisen ja muiden eläinten samankaltaisuus on suurempaa kuin eroavaisuutemme.”
Nykyjärjestelmässä eläimillä ei ole oikeutta elämään
Taustatutkimuksena Niskavaara luki eläintuotantoa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja katseli videoita muun muassa keinosiementämisestä ja nylkemisestä. ”Parhaana taustamateriaalina toimi kuitenkin taide, jossa liha on usein estetisoitunutta ja ylevöitettyä. Tällainen kuvasto auttoi etsimään myös lihaa kuvaaviin tekstikohtiin omanlaisensa sävyn.”
Graaveimmat teurastuskuvaukset Niskavaara jätti tarkoituksella pois, koska ei olisi voinut kirjoittaa niistä uskollisena Esterille, jolle oma työ ei ole kauhistuttavaa. ”Ajattelin, että lukija osaa katsoa Esterin olan yli ja nähdä tapahtumat omilla silmillään.”
Omaa suhdettaan eläintuotantoon Niskavaara kuvaa monimutkaiseksi. “En ole vegaani. Minulla on kissoja, jotka syövät lihaa, ja kanoja, joiden munia syön. Olen opiskellut maatalousalaa ja valmistun mehiläistarhuriksi.”
Tehotuotantoon Niskavaaran suhde on silti ehdottoman kielteinen: se on hänestä kestämätöntä ja moraalisesti sietämätöntä.
”En ole kuitenkaan niin järkyttynyt eläinten tappamisesta ruuaksi kuin siitä, ettei eläimillä nykyjärjestelmässä ole ennen kuolemaansa oikeutta edes elämään. Siksi kykenen jossain määrin ymmärtämään sellaisten tilojen toimintaa, jossa eläimet elävät hyvän, joskin lyhyen elämän, ja samalla elvyttävät arvokkaita perinnebiotooppeja.”
Niskavaaran mukaan se on tärkeää planetaarisen elämän jatkumisen kannalta. ”Tarvitsemme muita eläimiä rinnallemme säilyttääksemme luontomme lajirunsauden. Ehkä jonakin päivänä löydämme keinon rahoittaa tilallisten toimintaa niin, että heidän palkkansa tulee pääsääntöisesti luonnonympäristöjen suojelusta yhdessä laiduntavien eläinten kanssa. Silloin näkisimme eläimet ihmisen tovereina, eikä kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että liha on elämää arvokkaampaa.”
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 1/2026. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: iStockphoto.com / altmodern & Meri Björn
