Harva pääsee tutustumaan minkkeihin kuin ystäviin. Tuulispäässä se on kuitenkin mahdollista.
Seison varsinaisuomalaisella niityllä ja katselen väriään vaihtavaa peltomaisemaa. Keväisin maisema on vihertävä, kesällä täyteläisen vehreä, syksyllä se hehkuu ruskan väreissä, kunnes pellon pintaa koristaa ohut ensilumi.
Samaa peltomaisemaa katsovat myös kaksi kaverusta, jotka asuvat Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Rutiineihin tottuneet minkit tietävät ruokalähetyksen saapuvan ja ottavat ihmisen vastaan uteliaasti. Pian kaksikko jo etsii taitavasti nappuloitaan aitauksessa olevien erilaisten tasojen päältä.
Kaksi erilaista persoonaa
Mikko-minkki on asunut Tuulispäässä yli kuusi vuotta. Tuulispäähän Mikko saapui toisen eläinsuojeluyhdistyksen kautta, joka oli ottanut kesyn löytöeläimen hoiviinsa. Mikko on utelias kaveri, joka tutkii namipiilot nuuskimalla niitä pikkunenällään, joka on muuten aivan sydämenmuotoinen. Seuraavaksi Mikko kiipeää sulavasti ihmisen lahjetta pitkin, puikahtaa olkapäälle ja sieltä nopeasti takin sisään.
Toisinaan Mikko asettuu syliin lepäämään, silloin vikkelää tyyppiä ehtii hellästi silittämään ja suloinen kesyminkki painaa raukeasti silmänsä kiinni. Vuosien aikana Mikko on huomattavasti rauhoittunut ja sukkelasta kaverista onkin kuoriutunut oikea nautiskelija!
Maija-minkki on asunut Tuulispäässä hieman yli kolme vuotta. Tuulispäähän Maija muutti villieläinhoitolasta, jonne se oli päätynyt löytöeläimenä. Maijan tunnistaa pienestä koosta ja leuan alustaa koristavasta valkoisesta täplästä.
Maija on Mikkoa huomattavasti ujompi ja varautuneempi, mutta tuttujen eläintenhoitajien lahkeita pitkin myös minkkityttö uskaltaa kiivetä. Ajan myötä Maija onkin tottunut ihmisiin ja maijamaisella tavallaan on tosi rohkea – niin rohkea kuin kesyyntynyt villieläin suinkin voi olla.
Uusiin asioihin Maija suhtautuu reippaasti, mutta kuljetuskopassa matkustaminen on varsin tylsää. Viime aikoina Maija on kuitenkin päätynyt treenaamaan kopassa olemista, koska Maija-paran häntä tulehtui ja pikkuminkki joutui matkustamaan eläinlääkäriin. Tomeran Maijan lääkärireissu sujui onneksi hyvin ja häntäkin on jo parantunut.
Mikon ja Maijan kohtalo olisi voinut olla toinen
Minkkien kanssa on harjoiteltu kohdetyöskentelyä, jonka idean minkit ovat oivaltaneet hienosti. Tämä on yksinkertaisimmillaan sitä, että eläin palkitaan, kun se koskettaa valittua kohdetta. Ihmisten kanssa puuhailu on minkeille mukavaa virikettä, mutta kaikkein parasta puuhaa minkkien mielestä kuitenkin on uiminen, jota molemmat rakastavat. Minkit pulahtavat uima-altaaseen useita kertoja päivässä. Mikko on taitava kuviokelluja ja Maija taas sukkela sukeltaja. Minkki on semiakvaattinen laji, joka elää maalla, mutta viihtyy suurimman osan ajasta vesistöjen lähellä, joten vesi on minkeille todella tärkeä osa elinpiiriä.
Minkkikaksikon puuhia seuratessa mielen täyttää ilo, kun näkee kuinka tärkeää heidän on tuntea maata jalkojen alla, kaivaa itselleen pesäkoloja puhtaisiin olkiin ja pulahtaa uimaan. Mikko ja Maija olisivat voineet yhtä hyvin kasvaa turkistarhoilla, jolloin molempien elämä olisi päättynyt ennenaikaisesti.
Suomessa tarhataan yhä lähes puoli miljoonaa minkkiä vuodessa, vaikka suurimmassa osassa Euroopan maita turkistarhaus on kielletty. Minkkitarhalla minkeillä ei ole sen enempää mahdollisuutta uida kuin tehdä juuri mitään muutakaan. Tarhaminkin elämä pienessä verkkopohjaisessa häkissä ilman virikkeitä on väistämättä kurja ja stressaava.
Tämän vuoden kesäkuussa Euroopan unioni lisäsi minkin haitallisten vieraslajien luetteloon, minkä myötä minkkitarhauksesta tulee siirtymäajan jälkeen kiellettyä koko EU:n alueella. Päätös loi toivoa minkkitarhauksen päättymisestä myös Suomessa. Parhaillaan Suomi on kuitenkin hakemassa poikkeuslupaa jatkaakseen tappiollista ja eläimille kärsimystä aiheuttavaa turkistuotantoa.
Aurinko laskee Tuulispään minkkiaitauksen ylle, jonka asukkaat ovat vetäytyneet ruokalevolle. Mikko torkkuu riippukeinussa ja Maija itse rakentamassaan olkipesässä. Iltaruskossa unelmoimme turkistarhauksen päättymisestä ja lupaan kaksikolle, ettemme luovuta ennen kuin jokainen häkki on tyhjä.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 4/2025. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: Kristo Muurimaa
