Haluamme maailman, jossa eläimiä kohdellaan hyvin. Kaikkein tehokkaimmin tähän tavoitteeseen päästään opettamalla seuraavalle sukupolvelle alusta asti oikea tapa kohdella eläimiä.
Eräänä sateisena päivänä kohtasin puistossa äidin pienen lapsensa kanssa. Lapsi leikki vesilammikoiden äärellä, ja tilanne näytti ihanan idylliseltä. Muistot omasta lapsuudestani nousivat mieleeni ja aloin hymyillä.
“Ei tule kalaa”, pieni tyttö sanoi äidilleen. “Sieltä ei varmaan saa kalaa pelkällä ongella”, äiti sanoi. “Tarvitset varmaan verkon”. Pieni tyttö jatkoi veden sekoittamista puutikulla. Hetken päästä hän huudahti iloisena: “Äiti, sain sillin!” “Hienoa!” äiti kehui. “Tiedätkö, että on sellaisiakin siimoja, joissa on tosi monta koukkua? Sellaisiakin voi käyttää, niin saa tosi monta kalaa samaan aikaan,” hän jatkoi hymyillen.
Lapsi on syntyessään kuin “tabula rasa”, tyhjä taulu, joka omaksuu vanhempiensa opit ja integroi ne omaan, vasta rakentuvaan arvomaailmaansa. Vasta vanhempana, oman tietovaraston kasvettua, lapsi kykenee kyseenalaistamaan vanhemmiltaan oppimiaan näkemyksiä. Vanhempana syvään iskostuneiden ajatusmallien muuttaminen on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin nuorena. Tästä syystä suuret yhteiskuntatason muutokset edellyttävät usein sukupolven vaihdosta. Muutoksen edellytys on, että uusi sukupolvi on saanut kasvaessaan oikeanlaista tietoa, jonka varaan eläimiä ja elämää kunnioittava arvopohja on voinut rakentua.
Iltasadut, äidin lihapullat ja muut nostalgiset lapsuusmuistot
Moni vanhempi on aidosti eläinrakas, mutta ei välttämättä huomaa käyttävänsä sanoja tai ilmaisuja, jotka ohjaavat hänen lapsensa ajattelua tiettyyn suuntaan. Lasten satukirjoissa saattaa olla kuvia kalastavista hahmoista, ja kuvissa piirretty kala nousee vedestä ongenkoukku suussaan. Satua lukiessa vanhempi saattaa kuvailla, kuinka sadun hahmot menevät yhdessä kalaan ja viettävät ihanan päivän kalastaen. Näin lapselle muodostuu lämmin, positiivinen mielleyhtymä kalastuksesta. Tämäntyyppisen tarinan sijaan vanhempi voisi kertoa lapselle, että on olemassa kaloille ystävällisiä tapoja “kalastaa”, kuten niin sanottu vegan fishing, jossa kalan satuttamisen sijaan kaloille annetaan ruokaa.
Eläinrakas vanhempi saattaa olla pahoillaan lukiessaan lehdestä artikkelin tuotantoeläinten kohtelusta. Kaupassa hän saattaa kuitenkin lapsensa kanssa valita peruslihapullia, koska lapsi niitä pyytää. Usein kaupassa käydessäni kuulen lapsien kiljahtelevan riemusta “lihapullia!”, kun vanhempi kysyy, mitä ostettaisiin ruuaksi. Näin lihapullista, broilerinsiivistä, pihveistä, makkaroista ja muista liharuuista muodostuu lapselle lämmin, nostalginen lapsuusmuisto. Aikuisenakin kuulee monen muistelevan lämmöllä “äidin lihapullia”. Ei ole ihme, että moni haluaa myöhemmin tarjota omille lapsilleen samanlaisia elämyksiä, jotka ovat itselle tuottaneet aikoinaan iloa. On traagista, että vanhempi toimii näin silloinkin, kun hän aidosti tuntee myötätuntoa eläimiä kohtaan ja toivoisi, että tuotantoeläimiä kohdeltaisi paremmin. Hän ei pysähdy ajattelemaan, että hänen toimintansa seurauksena maailmaan kasvaa jälleen yksi ihminen, joka ostovoimallaan mahdollistaa tuotantoeläinten kärsimyksen jatkumisen.
Monia pahoja asioita on tapahtunut tässä maailmassa, koska hyväsydämiset ihmiset eivät ole tulleet ajatelleeksi tekojensa vaikutuksia. Ajattelemattomuus itsessään ei merkitse, että ihminen olisi piittaamaton. Piittaamattomaksi ihminen muuttuu vasta, kun hän altistuu tiedolle, mutta päättää silti jatkaa haitallista toimintaa, koska itse saa toiminnasta nautintoa. Tiedon jakaminen on siksi kriittisen tärkeää: ilman tietoa hyväsydämisetkään ihmiset eivät aina osaa toimia oikein.
Vanhemmat siirtävät omat arvonsa lapsilleen
Vanhemmat ovat avainroolissa, kun seuraavalle sukupolvelle opetetaan oikeaa tapaa kohdella eläimiä: heidän käyttämänsä sanat, ilmaisut, puhumattakaan teoista, ovat työkaluja, joilla he muokkaavat lapsensa maailmankuvaa. Moni vanhempi ei välttämättä tiedosta, kuinka suuri vaikutus hänen pienilläkin sanoillaan ja teoillaan on kasvavan lapsen arvomaailman muodostumiseen.
Äiti lammikolla ei varmastikaan tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan, hän oli vain ajattelematon. Moni kalastaja toteaa kalan kivusta kysyttäessä, että “kala ei kykene tuntemaan kipua samalla lailla kuin ihminen”. Kipu on kuitenkin evoluution jalostama suojauskeino, jonka avulla eliö voi siirtää itsensä pois sille haitallisesta ympäristöstä. Ilman kivuntuntoa eliö ei selviäisi maailmassa, sillä se ei havaitsisi, jos sen kehon jokin osa on vaarassa vaurioitua. Tiede onkin jo todistanut, että kaloilla on kiistattomasti kyky tuntea kipua.
Äidit ja isät lammikoilla voivat muuttaa maailmaa
Jos olisin maininnut äidille lammikolla näistä ajatuksistani, hänen välitön reaktionsa olisi luultavasti (ja täysin ymmärrettävästi) ollut puolustautuminen. Jos hän sen sijaan saisi lukea tämän tekstin rauhassa kotonaan, hän saattaisi hyvinkin ymmärtää, kuinka hänen jokainen sanansa ja opetuksensa jättävät pysyvän jäljen hänen lapseensa, niin hyvässä kuin pahassa. Rauhassa kotona näitä asioita miettiessään hän saattaisi ymmärtää, kuinka ratkaisevan tärkeässä roolissa hän on lapsensa välityksellä maailman positiivisen muutoksen kannalta.
Tulevalla sukupolvella on mahdollisuus muuttaa maailma, mutta vain, jos he omaksuvat alusta asti eläimiä ja elämää arvostavan arvomaailman. Jos olet vanhempi, tai kasvavan lapsen läheinen, sinulla on valta vaikuttaa eläinten tulevaisuuteen planeetallamme oman esimerkkisi kautta. Sinulla on valta auttaa pientä ihmistä kasvamaan vastuulliseksi aikuiseksi, sen sijaan, että hän osaltaan jatkaisi haitallisia perinteitä ja kärsimyksen kierrettä, koska ei osaa kyseenalaistaa aikuisilta saamaansa esimerkkiä. Lasten avulla voimme muuttaa tulevaisuuden paremmaksi kaikille planeettamme olennoille. Ei jätetä tätä ainutlaatuisen arvokasta tilaisuutta käyttämättä!
Kivutta eläköön kala? Animalia-media 23.7.2018
Veden raja, empatian raja? Animalia-media 2.6.2018
Kuva: iStock
