Rakkaus on sekä ilmeinen että vaikea sana. Meistä voi tuntua luonnolliselta ja itsestäänselvältä, mitä rakkaus on. Kun meitä pyydetään määrittelemään rakkaus, vaikeus kuitenkin kaatuu päälle.
Rakkautta koskevassa tutkimuksessa onkin havaittu, että ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä rakkaudesta. Yhdelle rakkaus on epäitsekkyyttä, toiselle velvollisuuksia ja tasaista kumppanuutta, kolmannelle rymisevää, intohimoista draamaa.
Rakkauden ilmeisyys ja vaikeus näkyvät myös eläinrakkauden kohdalla. ”Eläinrakkaus” sanana voi vaikuttaa päivänselvältä ja mieleen nousee kuvia koiriaan pusuttelevista ihmisistä. Mutta mitä ”eläinrakkaus” oikeastaan tarkoittaa? Onko se vain kivaa fiilistä, jonka kautta itselle etsitään mielihyvää – onhan koiria kiva hemmotella? Vai onko se myös valmis uhrautumaan eläinten puolesta?
Platon ja rakkaus reittinä tietoon
Rakkauden vaikeutta lisää tapa, jolla kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä eläimiä kohtaan rakkautta voidaan legitiimisti tuntea. Yleensä kuvio on tämä: koiria ja kissoja on soveliasta rakastaa, sikoja ja lehmiä ei. Jos rakastat jälkimmäisiä, olet luonnosta vieraantunut ja jopa luonnoton. Luonnollinen vaihtoehto on rakastamisen sijaan tappaa rottia, susia ja supikoiria, ja syödä lehmiä, sikoja ja kanoja.
Moni saattaa kavahtaa koko sanaa ”eläinrakkaus” juuri siksi, että se on niin subjektiivista ja vaihtelevaa. Siihen liittyy myös ajatuksia siirapista ja turhasta kimalteisuudesta. Rakkaus ei kuitenkaan ole siirappia, vaan kenties ihmisen aivan ensimmäinen tunne. Kun saavumme maailmaan, aivomme täyttyvät oksitosiinista katsoessamme vanhempaamme. Rakkaus juureuttaa meidät maailmaan. Jos sitä lähestyy reflektiivisesti, mitaten sen yksityiskohtia, se voi juureuttaa myös moraaliin.
Mitä sitten tehdä? Yksi ohjenuora löytyy rakkauden filosofiasta. Jo 2400 vuotta sitten Platon pohti rakkauden luonnetta dialogissaan Pidot. Hän maalaili erilaisia vaihtoehtoja sille, mitä rakkaus voisi olla ja päätyi väittämään, että lopulta rakkaus kohdistuu nähdyn todellisuuden tuolla puolen oleviin asioihin, kuten hyvään, totuuteen ja kauneuteen. Kun rakastan toista ihmistä, rakastan hänessä olevia häivähdyksiä ikuisesta hyvästä, totuudesta tai kauneudesta. 1800-luvulla luontoromantikot sovelsivat tätä ajatusta luontorakkauteen. Luonnon keskellä voimme aistia jotakin ikuista ja pysyvää, jotakin suunnattoman todellista ja hämmentävän kaunista, joka ylittää yksittäisen puun tai varvun.
Kenties myös eläinrakkaus parhaimmillaan tunnistaa eläimessä sellaisia totuuksia ja kauneutta, mikä unohtuu arkisesta eläinsuhteesta. Kun pysähdyt katsomaan leikkivää koiraa tai puussa huutelevaa varista ja annat aistisi seurata niitä rauhassa, voit yhtäkkiä tuntea tavoittaneesi välähdyksen jostakin inhimillisen maailman ylittävästä loistosta. Tällöin saatat hetken havaita eläinmaailman totuuksia, eläinten monitahoista ja erilaisuudessaan kiinnostavaa kauneutta. Eläinrakkaudesta tulee platonista sanan varsinaisessa mielessä.
Eläinrakkauden paradoksi
Tähän liittyy myös moraali. Moni rakkaudesta kirjoittanut filosofi on pitänyt rakkautta väistämättä moraalisena tunteena. Kun rakastamme toista, välitämme hänestä, tahdomme hänen kukoistavan, toivomme hänelle hyvää. Vaikka arjessa monen rakkaus on egoistista, sen ei tulisi sitä olla. Rakkaus alkaa siitä, että toisesta on tullut tärkeä – jopa itseä tärkeämpi – ja tahdomme joka solullamme, että hän voisi hyvin. Rakkaus pyrkii kunnioittamaan toista riippumatta siitä, mitä hänestä itsellemme saamme, ja se haluaa kaikella voimallaan suojella ja turvata tuon toisen hyvää elämää.
Eläinrakkaudessa moraali kuitenkin usein unohtuu ja se korvautuu jopa silkkalla itsekkyydellä. Tuolloin ihminen etsii toisesta eläimestä itselleen kivoja fiiliksiä tai käytännön apua välittämättä eläimen omista tarpeista ja näkökulmasta. Jos eläimeen tulee ”vika” (koira esimerkiksi ikääntyy), voidaan se vaihtaa parempaan versioon. Jos eläin taas aiheuttaakin kivojen fiilisten lisäksi tai sijaan harmia, palautetaan se kasvattajalle tai viedään lopetettavaksi. Eläimestä on tullut väline, jonka tulisi palvella ihmisen tarpeita, ja kun väline ei toimikaan, kuten pitäisi, tai sitä ei enää tarvita, heitetään se pois.
Itsekeskeinen rakkaus kohteleekin eläimiä katalasti. Tämä on eläinrakkauden paradoksi: päällisin puolin lempeältä näyttävä tunne ottaakin kohteensa jopa hengiltä. Yksi itsekeskeisen eläinrakkauden merkki on, että se kohdistuu usein vain niihin eläimiin, jotka antavat kivoja fiiliksiä. Söpöä koiraa on helppo rakastaa. Huonosti käyttäytyvä koira onkin jo hankalampi juttu. Sika puolestaan on mahdottomuus: jos sitä rakastaisi, joutuisi luopumaan sen syömisestä, mikä ei sovi itsekeskeiseen arkeen.
Soren Kierkegaard ehdotti, että rakkauden todellinen testi on, pystyykö se ensisijaistamaan toisen ja kestämään myös vaikeuksia. Tämä on erinomainen testi myös eläinrakkaudelle. Pystyykö eläinrakkautemme ensisijaistamaan eläimen? Pystymmekö uhrautumaan eläimen hyväksi edes toisinaan? Pystyykö ihminen luopumaan sellaisten tuotteiden käytöstä, jotka ovat aiheuttaneet eläimille kärsimystä? Entä kykeneekö hän sietämään sitä, että koira voi olla hankala, rotta voi vilahtaa nurkissa ja susi saattaa metsästää osan peuroista? Jos osaamme vastata näihin kysymyksiin ”kyllä”, on eläinrakkaudesta tullut sanansa mittaista.
Rakkaus ja ilo
Rakkaus saa tuntua myös hyvältä, upealta, parhaalta asialta mitä koskaan olemme kokeneet. Tämä ei ole itsekkyyttä. Rakkauteen liittyvä hyvä olo on parhaimmillaan sivutuotetta siitä, että osaamme kunnioittaa ja kohdella hyvin rakastamaamme. Tämä pätee myös eläinrakkauteen. Kun kunnioitamme myös vaikeaa koiraa tai sikoja ja lehmiä, kun osaamme nähdä niiden totuuksia ja kauneuden, ja kun haluamme suojella myös niiden hyvää elämää, ei uhrautuvakaan rakkaus ole enää luopumista, vaan iloa eläinkunnan huikeuden äärellä.
Lisätietoa
Aaltola, Elisa. 2019. Häpeä ja rakkaus: Ihmiseläinluonto. Into Kustannus.
