Vastikään väitellyt historiantutkija Eeva Nikkilä on syventynyt väitöskirjassaan sikojen kokemuksiin Suomessa 1900-luvun alkupuoliskolla. Hänen työnsä nostaa esiin, kuinka vähän tuotantoeläinten näkökulmia on perinteisesti huomioitu. Nikkilän mukaan sika on ollut pitkään näkymätön eläin historiankirjoituksessa.
Historiantutkija Eeva Nikkilä on syventynyt historiantutkimuksessaan sikojen kokemuksiin ja elinoloihin Suomessa 1900-luvun alkupuoliskolla. Hänen työnsä korostaa sitä, kuinka paljon tietoa ja ymmärrystä on jäänyt puuttumaan tuotantoeläinten kokemuksista, ja erityisesti sikojen näkökulmasta historiankirjoituksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Nikkilä kertoo, että hänen kiinnostuksensa kohteeksi valikoituivat sikojen kokemukset, koska nämä eläimet ovat olleet yhteiskunnassa näkymättömämpiä. “Kokemuksiin keskittyminen tavallaan myös uudistaa meidän katsetta tässä nykyajassa. Se paljastaa sen, että me ei historiantutkimuksessa eikä laajemminkaan yhteiskunnassa osata katsoa ihan kaikkien eläinten kokemuksia. Meillä on hyvin vahva taipumus priorisoida sellaisten eläinten kokemuksia, jotka ovat meidän lähellämme ja joita me kohtaamme ja kohtelemme eri lailla. Siathan ovat kokeneet koko ajan, mutta että me emme ole sitä ajatelleet”, Nikkilä taustoittaa.
Tämä näkymättömyys heijastuu hänen mukaansa myös laajempiin yhteiskunnallisiin asenteisiin.
”Asenteet näkyvät vaikkapa mediassa, kun uutisoidaan esimerkiksi jostain uudesta sikalasta, jossa on näin ja näin monta paikkaa vaikkapa emakoille. Se tyyli puhua eläimistä, varsinkin tietyistä eläimistä, on kovin ihmiskeskeinen ja siinä on tietynlainen taloudellinen diskurssi”, hän huomauttaa.
Teollistuminen vei sikojen ulkoilumahdollisuudet
Sikojen hoidon ja käyttämisen historiassa on ollut monia muuttuvia käytäntöjä. Aikaisemmin sikoja kasvatettiin usein pienviljelijöiden tiloilla, jolloin niillä oli mahdollisuus ulkoiluun ja enemmän tilaa. Tällöin oli myös tyypillistä nimetä siitoseläimiä, kuten emakoita, ja suhtautua niihin yksilöllisemmin, mikä voi nykykontekstissa tuntua yllättävältä.
Sikatalouden syntymisen aikoihin sikojen tarpeista ja ulkoilusta käytiin keskustelua. Sikojen ulkoilumahdollisuudet ja niiden lajinmukaisten tarpeiden huomioiminen vähenivät teollistumisen ja intensiivisen sikatalouden kehittymisen myötä. Sikojen kasvatusmenetelmät muuttuivat merkittävästi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun siirryttiin yhä enemmän sisäkasvatukseen ulkoilun sijaan. Tämä kehitys pohjautui osin Tanskasta omaksuttuihin käytäntöihin, joissa maatiloilla pyrittiin intensiiviseen tuotantoon ympäri vuoden.
Täysin sisätiloihin siirtyminen oli Suomessa uusi ja kiistanalainen ilmiö, sillä sen vaikutukset sikojen hyvinvointiin herättivät huolta. Sisällä pidettyjen sikojen terveydentila heikkeni, mikä johti kritiikkiin siitä, oliko tällainen kasvatusmalli eläinten hyvinvoinnin kannalta kestävää. Tosin täytyy huomioida, että vaikka siat aikaisemmin pääsivätkin laiduntamaan, niiden toimintaa kuitenkin rajoitettiin paikoin esimerkiksi tonkimista estävillä kärsärenkailla, mikä jakoi mielipiteitä.
Siirtyminen sementtisiin, tehokkuutta korostaviin sikaloihin toi mukanaan monia haasteita. Kosteat ja kylmät sementtirakenteet saattoivat esimerkiksi altistaa sikoja hengitystiesairauksille ja muille terveysongelmille, ja eläinlääkärit nostivatkin tuolloin esille ulkoilun merkityksen sikojen hyvinvoinnille. Nikkilän mukaan ulkoilun tärkeys tunnistettiin jopa silloin, kun tavoitteena oli kasvattaa sikataloutta kaupallisempaan suuntaan. Vielä 1970-luvulla sikojen hoidossa suositeltiin paikoin ulkoilua siitossioille, mutta samaan hengenvetoon todettiin, että ulkoilu olisi käytännössä vaikeaa suurissa yksiköissä, joissa sikoja kasvatettiin sadoittain. Suuret sikalat ja sisäkasvatusratkaisut, kuten porsitushäkit, yleistyivät samalla vuosikymmenellä, mikä vähensi entisestään mahdollisuuksia ulkoiluun.
Mielenkiintoisesti Nikkilä myös kertoo esimerkkejä käytännöistä, joita kokeiltiin, mutta jotka eivät lopulta jääneet käyttöön. Esimerkiksi 1930-luvulla sikoja pyrittiin rajoittamaan erityisillä astutustelineillä, jotka kuitenkin koettiin hankaliksi ja joiden käyttö väheni ajan myötä. Muutos tapahtui myös siksi, että karjujen käytöstä siirryttiin lopulta ihmisen tekemään keinosiemennykseen, jossa astutustelineitä ei tarvita. Sen sijaan käyttöön tulivat tiineytyshäkit. Myös hänen tutkimuksessaan esiin nousseet häkit ja rajoittavat rakenteet ovat tänä päivänä jälleen kriittisen keskustelun kohteena.
Hännänpurenta ilmiönä on syntynyt ahtaiden pitopaikkojen myötä
Nykyään sikojen hännänpurennasta käydään paljon keskustelua, mutta aiemmin sitä ei ainakaan Nikkilän aineiston perusteella tunnistettu suomalaistiloilla. Sian käyttäytyminen, joka nykyään tulkittaisiin hännänpurennaksi, saattoi näkyä tiloilla jo aiemmin. Eräässä vanhassa Pellervo-lehteen lähetetyssä lukijakysymyksessä kuvattiin tapausta, jossa siat purivat toisiaan karsinassa. Tätä pidettiin poikkeavana, sillä sikojen jyrsimiskäyttäytyminen kohdistui yleensä karsinan rakenteisiin, ei toisiin sikoihin.
Varhaiset, ulkomaiset oppaat käsittelivät hännänpurentaa jo 1800-luvulla, mutta Suomessa ilmiö tunnistettiin virallisesti vasta myöhemmin. Siihen asti huomio kiinnittyi pääosin emakon aggressiivisuuteen, erityisesti siihen, että emakko saattoi syödä omia porsaitaan. Sikojen keskinäiset konfliktit jäivät vähemmälle huomiolle.
Nykyisin tiedetään, että siat voivat alkaa purra toistensa häntiä ahtaan ja virikkeettömän elinympäristön vuoksi.
Sika haluaa tonkia, liikkua sekä nukkua pehmeässä ja kuivassa
Siat viihtyvät tilassa, jossa on riittävästi uusia virikkeitä, tilaa liikkua ja sosiaalisia suhteita. Niille on tärkeää saada tonkia maata, rakentaa pesää ja luoda omia paikkoja. Nikkilän mukaan sika arvostaa mahdollisuutta kaivaa maata, liikkua vapaasti, rakentaa pesää, tutkia ympäristöä ja luoda sosiaalisia suhteita ja nukkua mukavasti. Tämä tieto auttaa ymmärtämään, kuinka sikojen lajityypillisten tarpeiden huomioiminen on muuttunut ja kuinka nämä tarpeet ovat ehkä jääneet huomiotta intensiivisen tuotannon vaatimusten alla.
”En halua tyhjentävästi määritellä sitä, miten sika haluaa, koska he varmasti haluavat myös paljon muita asioita, mitä ihmisenä en pysty sanottamaan”, Nikkilä sanoo.
Nikkilän tutkimus avaa uusia näkökulmia eläinten historiantutkimukseen ja tuo esille sen, kuinka menneisyyden ymmärtäminen voi auttaa näkemään myös nykyisen eläintuotannon käytäntöjä uudessa valossa. Se painottaa, että meidän tulisi tarkastella yhteiskuntamme historiaa myös eläinten näkökulmasta, jotta voisimme nähdä ne kanssamme rinnakkaisina olentoina, joille maailma ja elämisen kokemukset on yhtä lailla merkityksellisiä.
Lue lisää (muualla verkossa)
Eeva Nikkilän väitöskirja. Sikojen eletyt tilat ja paikat. Sikalat, siankasvatus ja sianhoito 1900-luvun alun Suomessa.
Animalia. Lihasiat.
Kuva: Axel Tammelander, Vapriikin kuva-arkisto. Kuva on vuodelta 1907.
