Vuonna 1962 tapahtui tämä: meribiologi Rachel Carson julkaisi teoksen Äänetön kevät, jossa hän dokumentoi torjunta-aineiden vaikutuksia ekosysteemissä. Paljastettuaan myrkkyjen tappaneen miljoonia lintuja hän sai kimppuunsa sekä kemianteollisuuden että valtaeliitin, mutta kymmenen vuotta myöhemmin DDT kiellettiin kirjan herättämän keskustelun myötä. Teoksen katsotaan olleen alkusysäys maailmanlaajuiselle ympäristöliikkeelle. Yksi ainoa kirja sai aikaan muutoksen.
1990-luvun puolivälissä tapahtui tämä: opiskelija istui television edessä ja itki. Hän katsoi dokumenttia eläinkuljetuksista EU:n alueella ja näki kuvan, joka tallentui hänen muistiinsa pysyvästi. Elävää lehmää nostettiin laivaan yhdestä jalasta roikottaen. Opiskelija oli aina ollut eläinrakas, pitänyt huolta lemmikeistään ja vastustanut turkistarhausta ja eläinkokeita. Silti hän oli syönyt eläimiä. Ei syönyt enää. Yksi ainoa kuva riitti päätökseen.
Tuo opiskelija olin minä. Myöhemmin olen jättänyt ruokavaliostani myös maitotuotteet ja lopettanut esimerkiksi nahan käytön, mutta tuska ei ole loppunut. Maailmassa mikään ei tunnu muuttuvan. Ruokatalo mainostaa vuodesta toiseen grillikylkeä porsaan hymynaamalla, ja jos yksi hallitus tekeekin vähäisen muutoksen parempaan, seuraava kiirehtii perumaan sen.
Vai muuttuuko sittenkin? Ajatellaanpa turkistarhausta, jota valtaosa väestöstä vastustaa. Sitä tukee – kuten Carsoninkin tapauksessa – enää vain tuotanto ja valtaeliitti. Silti vain kolmekymmentä vuotta sitten turkistarhausta pidettiin yleisesti hyväksyttynä. Jotain on siis tapahtunut ainakin meissä ihmisissä. Tapahtumisen takana on tekoja. Suuria kuten Äänetön kevät ja eläinten kärsimystä näkyväksi tekevät dokumentit tai salaa kuvatut videot, mutta myös pieniä, kuten yhden ihmisen päätös muuttaa tottumuksiaan.
Eläimille aiheutetun kärsimyksen kohtaamisessa minua auttaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on toivo. Uskon, että tulevaisuuden ihmisten silmissä eläimiin kohdistettu julmuus vertautuu samaan pahuuteen kuin nykyihmisen hirmuteot toisiaan kohtaan. Toinen on toiminta. Teoilla on väliä. Pienet teot eivät pääse uutisiin, mutta kasautuessaan niistäkin kasvaa suuria. Nyt onkin hyvä hetki miettiä, mitä vastaisi tulevaisuuden ihmiselle. Olinko se, joka hiljaa hyväksyi kärsimyksen vai se, joka teki edes pienen teon lopettaakseen sen?
Kirjoittaja on Tampereella asuva kirjailija ja psykologi, joka rakastaa lintuja ja on onnellisimmillaan metsässä.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2025. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: Havva Zorlu / We Animals, Laura Malmivaara / S&S
