Kalojen eläinoikeudellinen asema on heikko, mutta mitä sille voisi tehdä?
Muistan, kun pyydystin ensimmäisen kalani ukin kanssa Kokemäenjoesta. Kalan tappaminen oli suora kohtaaminen kuoleman ja väkivallan kanssa, jotain sellaista, mikä on pyyhitty pois suhteestamme tuotantoeläimiin. Samalla tuo kohtaaminen oli myös kasvattamista hyväksymään tappamisen luonnollisuus.
Luonnollista kalojen tappamisesta on todella tullut monille lapsuuden kalareissujen jälkeen. Niin on käynyt esimerkiksi ystävälleni, joka puhelee välinpitämättömästi aurinkoisena kevätiltapäivänä, miten hän ei ”syö lihaa, välillä kyllä kalaa”.
Olen kuullut tämän jaottelun niin monta kertaa, että en oikein osaa kiinnittää siihen huomiota enää. Erottelu ”lihan” ja ”kalan” on kielessä niin yleinen, että korva on turtunut. Kalat ovat eläinkunnassa oma, tyystin erilliseksi katsottu osansa, koska meitä erottaa veden läpinäkyvä kalvo.
Tuo kalvo pitäisi kuitenkin pystyä nyt puhkaisemaan, sillä yhä useampi tutkija ja eläinaktivisti on sitä mieltä, että kalojen eläinoikeudet on aika nostaa tapetille.
Ristiriitainen suhde kalaan
Suomessa kasvatettiin ihmisravinnoksi vuonna 2016 noin 14,4 miljoonaa kiloa kalaa, josta 90 prosenttia oli kirjolohta. Juuri kalankasvatukseen liittyvät kalatalouden vakavimmat eläinoikeusongelmat, ja kyse on eläintuotannosta siinä missä karjankasvatuksessakin. Veden raja on kuitenkin muodostunut samalla rajaksi empatian ja politiikan sekä toisaalta välinpitämättömyyden ja unohduksen välillä.
Toki on poikkeuksia. Suomen viime vuosien yksi kuohuttaneimpia eläinuutisia oli Särkänniemen delfiinien siirto Tampereelta Kreikkaan vuonna 2016. Delfiineistä uutisoitiin viikkoja, ja ihmiset olivat raivoissaan.
Samalla kuitenkin oli selvää, että kyse oli erityistapauksesta. Puhuttiin delfiineistä, joihin ihmiset olivat saaneet tutustua, jotka olivat keskellä yhteiskuntaamme meressä elämisen sijaan. Lajiluokituksellisestikaan pullonokkadelfiinit eivät ole kaloja, vaikka vedessä elävätkin. Miljardit ympärillämme uivat kalat eivät kerää samanlaista kiinnostusta muuten kuin kesäkeittiön reseptien pääraaka-aineena.
Ihmisen suhde kaloihin on ristiriitainen. Samanaikaisesti kun kaloihin suhtaudutaan täysin välinpitämättömästi halpana biomassana, jonka pyydystysmäärä ilmoitetaan kiloina eläinyksilöiden sijaan, voimme muodostaa emotionaalisen suhteen yksittäisiin vedeneläviin kuten delfiineihin, ja monien henkilökohtaisin kokemus syötävän eläimen kohtaamisesta liittyy juuri kaloihin.
Mitä kala tietää ja tuntee?
Kala on oikeastaan melko epäselvä käsite. Se ei ole tarkkarajainen tieteellinen luokka, vaan sisältää loputtoman moneuden erilaisia vedessä eläviä kiduksilla hengittäviä eläimiä. Yksi parhaista viime aikoina ilmestyneistä kalojen moninaisuutta ja monipuolisia kykyjä kartoittavista teoksista on biologi Jonathan Balcomben What a Fish Knows.
What a Fish Knows alkaa kuvauksella kalan tappamisesta lapsena. Balcombe on kunnostautunut eläinlajien moninaisten kokemusten välittämisessä uusista näkökulmista. Hän on esimerkiksi kirjoittanut suomeksikin käännetyn kirjan Eläimellinen nautinto, joka käsittelee eläinten kykyä kokea nautintoa kivun ohella.
Balcomben yksi keskeinen teesi on, että suhteemme kaloihin on vajavainen. Emme ymmärrä niiden fysiologiaa, niiden kokemuksia, emootioita tai sosiaalista käyttäytymistä. Sellaisesta on vaikeaa välittää, mitä ei ymmärrä. Toinen teesi on Balcombelle selviö, tutkijayhteisön yleisesti jakama, mutta laajalle yleisölle edelleen hiukan epäselvä: kalat tuntevat kipua.
What a Fish Knows onkin pitkä lista kaloja koskevan uuden tutkimuksen löydöksiä. Kaloilla esiintyy muun muassa monimutkaisia sosiaalisia suhteita, ja myös kalojen ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta on vähintäänkin anekdoottitasoista todistusaineistoa. Balcombe painottaa, että kalat ovat älykkäitä. Niiden kognitiiviset kyvyt, kuten muisti, tiedonkäsittely ja päättely ovat monien lajien kohdalla sellaisella tasolla, että ei ole perusteltua vetää sen perusteella eroa nisäkkäisiin. Balcombe huomauttaa muun muassa, että aivojen kokoon keskittyminen älykkyyden arvioinnissa on yksi monista kaloja haittaavista myyteistä, sillä aivojen muilla rakenteellisilla ominaisuuksilla on huomattavasti enemmän merkitystä älykkyyden kannalta.
Kalan vieraudelle Balcombe tarjoaa myös puhtaan fysiologisia syitä. Koska niiden ulkonäkö ja itseilmaisu ovat niin erilaisia kuin mihin ihmiset ovat tottuneet, suhteen muodostaminen kaloihin on vaikeaa.
Miksi toinen on ystävä ja toinen ruokaa?
Filosofi Elisa Aaltola julkaisi yhdessä Sami Kedon kanssa vuonna 2017 kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede. Kirjassa Aaltola ja Keto tarkastelevat meille ja muille lajeille yhteistä kykyä asettua toisen asemaan ja auttaa.
Mutta mistä johtuu, että kalat eivät kuulu empatiamme piiriin?
Soitan Aaltolalle ja kysyn. Hän ilahtuu kaloja käsittelevästä jutusta, ja kertoo aluksi, että kalojen erilaisuus suhteessa ihmisiin on selvä haaste.
”Se, onnistummeko ulottamaan moraalisen pohdintamme eläimiin, jotka ovat niin erilaisia kuin me, on testi moraaliselle kyvyllemme. Kaloja ei ole mahdollista asettaa samankaltaisuuden tai ’söpöyden’ muottiin samalla tavoin kuin monia muita eläimiä”, Aaltola sanoo.
Hän kertoo, miten empatiatutkimuksessa erotetaan toisistaan projisoiva empatia, jossa on kyse siitä, että ihminen heijastaa oman kokemuksensa toiseen olentoon, näkee itsensä toisessa, ja toisaalta tunne-empatia, jossa jää tilaa myös erilaisuudelle ja ollaan avoimia toisen kohtaamiselle sellaisenaan. Kalojen kohtaaminen edellyttää jälkimmäistä.
Kaloja haittaa myös tietty ajattelun traditio, jossa empatia on jäänyt toissijaiseksi.
”Eläinfilosofisesti on selvää, että kaloilla on mieli. Filosofiassa on kuitenkin ollut toisinaan tapana suhtautua skeptisesti ajatukseen eläinten mielestä. Tämä vanhoillinen asennoituminen voi myös estää uusien löydöksien tekemisen. Empaattinen, mieltä etsivä tutkimusasenne voi paljastaa uusia asioita.”
Koska kalojen eläinoikeudellisen läpimurron on ennustettu olevan ovella, voi myös olla, että tulevaisuudessa emme enää opettele lapsina kalojen tappamista, vaan niiden ymmärtämistä.
Myös tietojen osalta ollaan välillä hakoteillä.
”Joskus tutkijat ajattelevat, että koska tietyltä eläimeltä puuttuu aivokuori tai osia siitä, ei sillä voisi olla kärsimyksen kokemusta. Tämä on evolutiivisesti harhaanjohtava väite. On vallalla vanhakantaisia käsityksiä, joissa vaaditaan eläinten aivofysiologista samuutta ihmisen kanssa, vaikka nykytiedon mukaan rakenteeltaan erilaiset aivot voivat tuottaa vastaavia kykyjä. Esimerkiksi linnuilla on aivojen muiden osien varassa monia taitoja, joita ihmisellä sijaitsee aivokuoressa. Joidenkin tutkijoiden on kuitenkin vaikeaa ulottaa mieli asiaksi, joka voisi olla muilla kuin ihmisillä.”
Aaltolan mukaan kalojen aseman parantamiseksi ei kuitenkaan riitä yksin tieto, vaan olennaisessa osassa on myös empatian herätteleminen ja tunteisiin vetoaminen. Toisaalta on myös huomioitava, että ihmisten käsitykset muotoutuvat sosiaalisesti, joten on pyrittävä yleisten käsitysten ja asenteiden vähittäiseen muokkaamiseen.
Matka on alkanut kohti pistettä, jossa pelkkien tuotettujen ja teurastettujen kilojen sijaan puhuttaisiin kalayksilöistä, joilla on erityisiä omia kokemuksia, kärsimyksiä ja oikeuksia. Koska kalojen eläinoikeudellisen läpimurron on ennustettu olevan ovella, voi myös olla, että tulevaisuudessa emme enää opettele lapsina kalojen tappamista, vaan niiden ymmärtämistä. Uudenlaisen kalasuhteen pohjan luominen on kuitenkin hidasta.
Kuvat: iStock.
Lähteet
Balcombe, Jonathan. 2016. What a Fish Knows. The Inner Lives of Our Underwater Cousins. Oneworld Publications.
Luonnonvarakeskus. Vesiviljely 2016 (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 2/2018. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
