Monissa vanhoissa ihmiskulttuureissa uskottiin, että muilla eläimillä on paljon annettavaa ihmiselle. Joillekin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille susi oli tärkeä opas. Susi kun oli asustellut jo pitkään alueella, jonne ihmiset pöllähtivät uusina tulokkaina – eivätkä he ainakaan alkuun osanneet elää kovin hyvin, kun mitä ilmeisimmin metsästivät suuret maaeläimet sukupuuttoon.
Siksi ihminen tarvitsi suden opastusta siinä, miten tulisi elää yhdessä muiden kanssa. Samankaltaisia ajatuksia suden opettajuudesta löytyi myös saamelaisten vanhoista kertomuksista.
Jossain vaiheessa monien ihmisyhteisöjen suhde eläimiin alkoi muuttua: ihmisestä tuli erityinen eläin – niin erityinen, että unohti olevansa eläin ollenkaan – jolle muilla eläimillä ei ollut enää annettavaa. Paitsi kuolleet ruumiinsa. Yksi eläinsuhteen muutoksen seurauksista onkin teollinen eläintuotanto: hirveys, johon modernit kulttuurit paaduttavat pienimmät ja viattomimmatkin jäsenensä.
Se, mitä nykyihminen ei ainakaan tarvitse eläimiltä, on heidän kuolleet ruumiinsa. Emme tarvitse niitä ravintona. Ihmisiä on sitä paitsi nykyään niin paljon, että ainoa ravintoverkon taso, joka ihmiselle on pitkällä aikavälillä tarjolla, on kasvinsyöjä – eläineettisiin kysymyksiin edes tällä kertaa menemättä.
Voisimmeko kuitenkin tarvita eläimiltä jotain muuta? Iso osa maailman ihmisistä ei osaa elää ekologisesti kestävästi, mikä on ensisijainen asia kaiken elämän kohdalla. Sen sijaan he päätyvät tavoittelemaan toissijaisia asioita, usein vieläpä sellaisia, jotka saavat ekologiset rajat paukkumaan. Ja samalla he erehtyvät pitämään elämäntapaansa saavutuksena, vaikka kyse on epäonnistumisesta, modernin kulttuurin haaksirikosta.
Voisiko eläin opastaa ihmisille tässäkin ajassa, miten tulisi elää yhdessä muiden kanssa?
Sami Keto
väitöskirjatutkija, tietokirjailija
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 2/2023. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: Clara Bastian, Paula Virta
