Eläinoikeuspolitiikka kaipaa medianäkyvyyden lisäksi myös uusia aktiiveja.
Väitöskirjatutkija ja tietokirjailija Tiina Ollilan mukaan eläinpolitiikalla ei tällä hetkellä ole olemassa virallista määritelmää. Eri puolueet tekevät erilaista eläinpolitiikkaa, ja kuten ympäristöpolitiikka tai talouspolitiikka, termi itsessään ei vielä kerro, mitä kaikkea se pitää sisällään.
Hiljattain julkaistussa teoksessaan Poliittiset eläimet Ollila vihjaa, että tulevaisuudessa voisimme puhua eläinoikeuspolitiikasta, mutta tähdentää, ettei kuitenkaan tarkoita pelkästään eläinoikeuskeskustelua. Laki on eläinyksilön näkökulmasta viallinen. Se jakaa muunlajiset eläimet eri kategorioihin, kuten löytö-, seura- ja harrastus-, tuotanto -, siitos-, riista- ja eläintarhaeläimiin. Niin ikään luonnonvaraiset lajit jaotellaan muun muassa vieras-, tuho- tai hyötyeläimiin.
Ollila nostaa esimerkiksi kanin, jonka kohtelu ja elinolosuhteet vaihtelevat sen mukaan, onko kani koe-eläin, lihakani, citykani vai kenties lemmikki. Kaiken kaikkiaan eläinlaki on sisäisesti ristiriitainen, eikä sen nimen muuttaminen esimerkiksi hyvinvointilaiksi takaisi todellista hyvinvointia eläimille. Päinvastoin se voisi Ollilan mukaan peittää alleen esimerkiksi teurastamoiden normalisoituneet kaltoinkohtelukäytännöt.
”Jos meillä olisi eläinpolitiikalle selkeä nimike, jonka alle voitaisiin sitouttaa tiettyjä asioita, olkoonkin, että sisältö itsessään olisi eläimiä tuhoavaa, kuten vaikkapa metsästyspolitiikka, se määrittäisi, että tämä nimenomainen laki aidosti koskettaa tiettyjä lajeja ja yksilöitä. Se olisi minimi, jonka kautta asioita saataisiin edes jollakin tavalla esiin”, Ollila sanoo.
Aktivismi kohtaa puoluepolitiikan
Eläinpolitiikan demokratiavajeen korjaaminen edellyttää kansalaisten vahvempaa mukaan tuomista eläinpolitiikkaan. Tarvitaan lisää poliittista voimaa. Enemmän oikeasti aktiivisia ihmisiä.
Puoluepoliittisesti tiedostavassa perheessä kasvaneena Ollila tietää, kuinka puoluekenttä toimii. Työskentely omien agendojen puolesta edellyttää pitkäjänteisyyttä, ahkeruutta ja suurta määrää taustatyötä. Eläinoikeuskysymyksissä hän kokee politiikan karttelun ja päätöksenteon hitauteen tai tehottomuuteen vetoamisen pakoiluna ja penää politiikkaa vieroksuvilta toimijoilta ja aktivisteilta viitseliäisyyttä, rohkeutta ja kärsivällisyyttä.
”Kuran ja kuonan määrä voi olla hirveä ja vihapuhe on räjähtänyt kaikkialla, mutta jos ja kun tämä eläinten käyttöä määrittelevä järjestelmä on pystyssä, niin kuka, jos eivät eläinoikeusajattelijat itse, voi vaikuttaa asioihin? Niin sanotut vastavoimat hyvin järjestäytyneinä ja verkostoituneina tekevät sitkeää ja määrätietoista työtä oman asiansa puolesta. Päätösten ja järjestelmän kritisoiminen ei yksinään auta, ellei ole valmis laittamaan itseään likoon”, Ollila huomauttaa.
Turkistarhauksella ja liha-ja maitotaloudella on Suomessa vahva jalansija, mistä on pitkälti ”kiittäminen” menneiden vuosikymmenten poliittista asetelmaa. Historiallisesti vahvan ja jo normiksi muodostuneen systeemin muuttaminen vaatii jokaisen eläinten aseman edistämistä ajavan ihmisen panosta. Hiljainen hyväksyntä ja protestiäänien antaminen hyödyttää vain vastakkaista puolta, sillä heidän äänestäjänsä ovat aktiivisia ja eduskunnan lobbaukselle riittää sekä intoa että taloudellisia voimavaroja.
Myös eläinten asioiden lobbaukselle olisi suuri tilaus, mutta rahaa siihen ei juuri ole. Vihreiden entisen kansanedustajan Emma Karin toteamus, ettei missään ole niin yksinäistä kuin eduskunnan eläinsuojeluryhmässä, kuvastaa asioiden karua tilaa. Eläinten asiaa ajavia päättäjiä on faktisesti liian vähän ja aktiivien voimavarat ovat koetuksella. Puoluepoliittisessa keskustelussa tematiikkaa lähestytään lähinnä suojelullisista näkökulmista ja silloinkin ilmastokeskustelu ajaa usein itse eläimen edun edelle.
Vuonna 2016 perustettu eläinoikeuspuolue pyrki politisoimaan eläinoikeuskysymyksen ja vaikka se putosi puoluerekisteristä vuonna 2023, se onnistui kiihdyttämään muiden puolueiden eläinpoliittista keskustelua ja haastoi politiikkamme ihmiskeskeisyyttä.
Avoimuutta ja aktiivisuutta vaikuttamiseen
Ollila peräänkuuluttaa niin eläin- kuin ympäristöjärjestöiltä yhteistä kokonaiskuvaa eläinoikeuksien edistämisestä. Yhteinen visio auttaisi asioiden pitkäjänteistä eteenpäin viemistä. Poliittisen toiminnan lisäksi hän kannustaa ruohonjuuritason vaikuttamiseen ja ihmisten aitoon kohtaamiseen. Somevaikuttamisen lisäksi tietoa voi levittää esimerkiksi omalla työpaikalla, harrastuspiireissä tai keskustelemalla paikallisten päättäjien kanssa. Positiivinen ja tieteellisiin tutkimuksiin pohjaava argumentointi tuottaa usein parempia tuloksia kuin keskustelukumppanin asettaminen hankalaan tilanteeseen. On helpompaa olla jonkin asian puolella kuin jotain vastaan.
Vaikuttamisen tapoja on siis useita ja on oleellista, että jokainen löytää itselleen sopivan tavan edistää eläinten asioita. Esimerkiksi iän karttuessa halu vaikuttaa ei välttämättä vähene, vaan se voi jopa kasvaa, mutta vaikuttamisen tavat voivat muuttua. Kenties tämän päivän 40+ -väestöstä löytyisi myös poliittista voimaa? Yhteisön voimaan uskova Ollila toivoo avoimempaa ja kannustavampaa otetta eläinoikeustoimijoiden välille. Yhdeksi ratkaisuksi kentän yhtenäistämiseen hän ehdottaa vuosittaisia tapahtumia ja teemaviikkoja, jotka kokoaisivat eläinoikeusväkeä yhteen.
”On kehitettävä keinoja tuoda mukaan uusia ihmisiä ja osattava arvostaa erilaisia tekijöitä. Nyt olisi aika suuntautua siihen, että eläinliike saavuttaa aseman, jossa se kykenee muuttamaan eläimiä koskevaa politiikkaa.”
Tiina Ollila työskentelee myös Animaliassa kampanjavastaavana.
