Ajatus eläinten itseisarvosta on yleistynyt viime vuosina. Miksi eläinten itseisarvoa ei ole jo aiemmin tunnistettu, ja mihin se perustuu?
Itseisarvo määritetään välinearvon vastakohdaksi. On asioita, joiden arvo perustuu niiden tuottamaan hyötyyn, ja on asioita sekä olentoja, jotka ovat arvokkaita itsessään. Ihmiselämä on perusesimerkki jälkimmäisestä: meistä jokaisella on itseisarvoa, joka on riippumaton siitä, onko meistä muille tai yhteiskunnalle hyötyä.
Lajiegoismin vaara
Ihmisoikeusajattelu pohjaa siihen, että jokainen ihminen on itseisarvoinen. Toisinaan itseisarvo rinnastetaankin ihmisarvoon. Vaarana kuitenkin on, että ihmisyys asetetaan itseisarvon kriteeriksi, kun taas muut eläimet jäävät välineen asemaan. Sian arvo mitataan tällöin pekonissa ja lehmän maitolitroissa, eikä eläimillä tai niiden näkökulmalla sinällään ole merkitystä.
Ihmisyyden asettaminen itseisarvon ehdoksi on osa ihmiskeskeistä maailmankuvaa, joka väittää, että muu luonto eläimineen on olemassa ihmistä varten. Osa perustelee tätä maailmankuvaa uskonnolla, sillä luomiskertomuksessa jumala nimeää ihmisen omaksi kuvakseen ja antaa maan sekä sen olennot ihmistä varten. Osa taas väittää, että ihmisyys sinällään nyt vain on suunnattoman arvokasta kaikkeen muuhun verrattuna. Miten vain, ihmiskeskeisyydellä on tapana nojata uskoon tai oletuksiin, ei järjellisiin perusteluihin. ”Se nyt vain on niin, että ihminen on arvokkain!” moni puuskahtaa voimatta puolustella näkemystään sen enempää.
Ihmiskeskeisyys on itsekeskeisyyden ja jopa lajinarsismin värittämää. Jos joku tietty henkilö julistaisi olevansa jumalan kaltainen ja muita arvokkaampi sekä ilmoittaisi, että koko muu maailma on tehty häntä varten, pitäisimme häntä sairaalloisen egoistisena. Kun kokonaiset kulttuurit tekevät näin ja asettavat oman lajinsa eläinten ja luonnon yläpuolelle, jää egoismi helposti huomaamatta. Kulttuurien sisällä elävät henkilöt sisäistävät tuon ajattelun jo lapsuudessa ja oppivat pitämään eläinten välinearvoisuutta itsestäänselvyytenä.
Biologiset määreet eivät kuitenkaan ole – ainakaan ilman lisäsyitä – itseisarvon kannalta oleellisia. Esimerkiksi ihonväri tai biologinen sukupuoli eivät vaikuta ihmisyksilön itseisarvoon. Eläinetiikassa on pitkään väitetty, että samalla lailla laji on asia, joka ei sinällään määritä yksilöiden arvoa. Aivan kuten yksilöiden itseisarvon kiistäminen näiden ihonvärin perusteella olisi rasismia, on eläinten itseisarvon kieltäminen lajiin vedoten ”spesismiä”, eli lajisortoa.
Kehittyneitä mieliä
Mutta entä jos lajin merkitykselle löytyy lisäsyitä? Yksi vaihtoehto on väittää, että ihmislaji on muita eläimiä arvokkaampi, koska ihmisillä on kehittyneitä kognitiivisia kykyjä. Länsimaisessa ajattelussa onkin toistunut väite siitä, että ihmiset ovat rationaalisia, mikä tekee heistä itseisarvoisia. Samalla muiden lajien kykyjä on epäilty tai ne on ”mekanomorfian”, eli eläinten koneenkaltaistamisen, puitteissa kiistetty täysin.
Mielenkyvyt ovat kuitenkin nekin ongelmallinen perusta itseisarvolle – jollei sitten puhuta aivan perustietoisuudesta. Monet kyvyt voivat olla sinällään arvokkaita: on hieno juttu, että joku osaa tutkia kvanttifysiikkaa tai säveltää sinfonioita. Kykyjen arvokkuus ei kuitenkaan tee niiden kantajasta muita arvokkaampaa. Toisin väittäminen on ”ableismia” eli kykyjen perusteella tapahtuvaa syrjintää.
Harva ehdottaisi, että kvanttifyysikolla on muita enemmän itseisarvoa, saati että tämä voisi surutta käyttää hyödykseen tavallisia tallustajia vaikkapa grillaamalla näiden reisilihaksia iltapalaksi. Ihmisoikeusajattelussa kiistetään – aivan oikein – sen mahdollisuus, että yksi ihminen voisi olla kykyjensä vuoksi toista arvokkaampi. Jos haluamme olla johdonmukaisia, on sama ajattelu ulotettava koskemaan muita eläimiä. Ihmisten kognitiiviset taidot eivät korota heidän arvoaan muiden eläinten yläpuolelle.
Samalla on hyvä muistaa, että kaikki ihmiset eivät ole kognitiivisesti taitavia, ja että monet eläimet puolestaan ovat mieleltään varsin kyvykkäitä. Mitä enemmän eläinten mieltä tutkitaan, sen selvemmäksi käy, että me jaamme monet kognitiiviset kyvyt – mukaan lukien rationaalisen päättelyn – muiden lajien kanssa. Eläinkunnasta myös löytyy mielen taitoja, joita ihmisillä ei ole lainkaan. Universumin perspektiivistä ihminen ei olekaan sen kehittyneempi kuin delfiini, lehmä, hauki tai mehiläinen.
Tietoisia eläimiä
Mikä sitten on itseisarvon perusta? Jo vuosituhansien ajan on aina toisinaan muistutettu siitä, että eläimet aistivat ja tuntevat. On jonkinlaista olla sika tai lammas. Nykykielellä tästä käytetään termiä ”tietoisuus” (tai tarkemmin ”fenomenaalinen tietoisuus”). Tietoinen olento tuntee, aistii ja kokee sille tapahtuvat asiat. Erityisesti 1800-luvun jälkeen alkoi yleistyä väite siitä, että tämä kyky tekee niin ihmisistä kuin muistakin eläimistä moraalisesti merkityksellisiä.
Nykyisessä eläinetiikassa kyseinen väite on yleinen. Itseisarvo perustuu tietoisuuteen: kaikilla tietoisilla olennoilla on arvoa sinällään, yksilöinä. Myös muilla asioilla, kuten vaikkapa luonnon monimuotoisuudella, voi olla itseisarvoa, mutta puhuttaessa yksittäisistä olennoista on tietoisuus pääroolissa. Tietoisuus tuo eläimet sekä itseisarvon että moraalin piiriin.
Eläimet on otettava huomioon juuri siksi, että ne pystyvät kokemaan ihmisen niihin kohdistamat teot. Me voimme laittaa kivenmurikan ahtaaseen häkkiin ilman pienintäkään moraalista ongelmaa, sillä kivenmurikka ei tunne mitään. Jos taas pakotamme emakon, kanan tai ketun elämään ahtaassa häkissä, on seurauksena riipivän negatiivisia kokemuksia. Tietoista olentoa ei voi kohdella kuten kivenmurikkaa, vaan sen kokemukset on otettava lukuun kaikissa niissä teoissa, jotka sitä koskevat.
Inhimillistä moraalia
Mutta entä moraali – eikö kyky moraaliseen harkintaan aseta ihmisiä erityisarvoiseen asemaan? Tämäkin ehdotus on ontuva. Olisi itse asiassa ironista, jos joku puolustelisi muiden väkivaltaista hyötykäyttöä sillä, että hän itse on perin moraalinen olento. Jos me todella olemme lajina moraalisesti taidokkaita, tulisi tämän näkyä siinä, miten kohtelemme muita olentoja.
Moraali on osa ihmisbiologiaa. Moraalin erilaisia asteita löytyy myös muualta eläinkunnasta, mutta kielellinen moraaliharkinta on luultavasti ihmisen erityisaluetta. Me toteutammekin omaa ihmisluontoamme parhaiten silloin, kun käytämme moraaliharkintaa – myös suhteessa muihin lajeihin. Kun siis koetamme kohdella muita eläimiä mahdollisimman hyvin, ja kun tunnistamme myös niiden itseisarvon, toimimme me oman luontomme mukaisesti.
Juuri tästä on kyse sanassa ”inhimillisyys”. Inhimillinen ihminen pyrkii tukemaan toislajisten yksilöiden hyvinvointia, kukoistusta ja elämää. Toisin sanoen: inhimillinen ihminen tunnistaa muiden eläinten itseisarvon.
Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristökysymyksiin sekä moraalipsykologiaan keskittynyt filosofi, joka työskentelee eläin- ja ympäristöetiikan dosenttina Turun yliopistossa. Aaltola on kirjoittanut ja toimittanut useita eläinten moraalista asemaa koskevia teoksia ja pitää Hermit and Hounds -blogia sekä Valoja-podcastia.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2021. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: Lucas Sankey / Unsplash ja Elisa Aaltolan kotiarkisto
Lue lisää (muualla verkossa)
Elisa Aaltolan blogi Hermithounds.com
Aaltola, Elisa (toim). 2013. Johdatus eläinfilosofiaan. Johanna Koskinen (suom.). Gaudeamus.
Aaltola, Elisa. 2004. Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino.
