”Äiti, lue meille iltasatu.” Kaksi pientä lasta seisovat yöpaitaisillaan, toisiaan käsistä kiinni pidellen sängyn vierellä.
”Teidänhän piti olla jo nukkumassa,” Äiti huokaa ja kohottautuu istumaan.
”Me ei saada unta,” toinen lapsista sanoo.
”No, hyvä on. ” Äiti kutsuu lapset kainaloonsa. ”Mitä lukisimme?”
”Luetaan kurpitsakeijun tarinat,” pienempi lapsista ehdottaa.
”Me ollaan luettu se jo tuhat kertaa,” isompi toteaa.
”No…” äiti miettii hetken. ”Luetaan sitten jotain, mitä emme ole koskaan ennen lukeneet.
Minulla on idea.” Hän nousee sängystä, poistuu huoneesta ja saapuu hetken kuluttua ohuen, kangaskantisen kirjan kanssa.
”Mikä se on?” Lapset katselevat uteliaina vanhannäköistä, ullakolta tuoksuvaa kirjaa, jonka ruskeat kankaiset kannet on kuvioitu kultaisella kimaltelevalla langalla.
”Se on isoäitini kirjoittama. Silloin kun hän vielä eli, hän kiersi ympäri maata tutustumassa eläimiin. Hän pyysi eläimiä kertomaan tarinoita ja kirjoitti ne kirjaksi.”
”Eläimiä?”
”Mutta eiväthän eläimet osaa puhua.”
”Mutta hän osasi kuunnella.”
Äiti avaa kirjan ensimmäiseltä aukeamalta, jonka sivuja koristelee musteella kirjoitettujen kirjainten lisäksi kuva tummasta, leveäharteisesta gorillasta. Hän alkaa lukemaan:
”Eläintarhaksi kutsutun, häkkien, verkkojen ja lasiseinien täyttämän paikan hälyisän, aina ihmisiä täynnä olevan kulkuväylän varrella sijaitsi minun häkkini. Sen joka ikisen sopukan olin tuhansia kertoja kolunnut, joka ikisen lehden ympäri kääntänyt.
Viereisessä häkissä asui hienostunut mustaraidallinen rouva, joka päivät pitkät makaili juhlallisessa asennossa suurella kivellä piittaamatta mistään. Hänestä ei liiemmin seuraa saanut, niin kuin ei myöskään toisella puolellani asuvasta rauhattomasta sielusta, joka rautaverkon reunoilla edestakaisin asteli, katse vauhkona ja murheisena, hullusti ääntelehtien tai aivan hiljaa. Päästään seonneeksi häntä kutsuttiin. Mutta miksi välittäisikään mistään, jos kokee olevansa ikuisuuteen tuomittu vanki?
Sen syksyisen iltapäivän, jona tapasin hänet, tulen muistamaan aina. Hetken, jona rautaverkon toisella puolella minua katseli ihminen. Ihminen, joka seisoi vastapäätä minua, niin lähellä, että melkein kosketimme toisiamme, ja katsoi minua eri tavalla, kuin kukaan muu oli koskaan katsonut. Ei pirteästi hymyillen, ei ihmetellen, ei kiireisesti vilkaisten, peläten tai välinpitämättömästi. Katseesta tiesin, että hän näki minut vertaisenaan. Me kumpikin tiesimme katsovamme silmiin kaltaistamme.
”Kerro minulle tarinasi,” hän pyysi.
Ja minä kerroin. Hän luki sen silmistäni, olemuksestani, ilmeistäni, eleistäni ja liikahduksistani. Hän sanoi kirjoittavansa sen kirjaksi, ikuistavansa sen kansien väliin, jotta jokainen voisi lukea sen. Jotta minunkin tarinani merkitsisi muiden joukossa.”
Lapset kuuntelevat tarkkaavaisesti, kun äiti kääntää sivua ja aloittaa seuraavan tarinan lukemisen:
”Jos olisin syntynyt vapaaksi olisi kullanoranssista turkistani saattanut nähdä vilauksen tiheiden metsikköjen lomassa, märkien soiden reunoilla, liukkailla kallioilla tai jäätyneiden järvien rannoilla. Minut saattaisi nähdä aurinkoisella kivellä loikoilemassa, pauhaavan autotien varressa eksyneenä tai jos oikein tarkkaan katsoisi, kuusten varjossa vaanimassa. Tassujeni jäljet kimaltelevalla hangella, painaumat kosteilla sammalilla aina siihen saakka, kunnes varpujen keveä kutina ja ensilumen hento kosketus vaihtuu kylmän kovan raudan puristukseksi. Minä katoamassa polulta metsän syvyyksiin aina siihen saakka, kunnes katson maailmaa häkin kaltereiden läpi. Minä kuuntelemassa tähtien tarinoita kaukaa menneisyydestä, aina siihen saakka, kunnes epämääräinen kirkuna ja sähinä peittää muut äänet alleen. Minä kieriskelemässä kuunvaloa heijastavassa kinoksessa aina siihen saakka, kunnes tunnen hampaat pureutuneina turkkiini. Hirviömäiset katseet, sairauksien katku, hulluus, raatelemisen himo, rautaverkon kanssa kamppaileva vapaudenkaipuu aina siihen päivään saakka, kunnes hän avaa salvan. Tiesin hänen tulleen vapauttamaan minut, enkä jäänyt katselemaan häkeltyneiden, paikoilleen erehtyneiden ystävieni perään, vaan juoksin niin kovaa kuin tassuistani pääsin metsän pimentoon tummenevaan yöhön.
Tapasin hänet kuitenkin vielä kerran. Korkeiden puiden latvusto havisi ja heilui siivilöiden auringon valoa. Puiden juuret kaivautuivat esiin maasta poluille ja muodostivat erikoisia kuvioita. Ilmassa leijaili saapuvan syksyn tuntu.
Hän tuli luokseni, otti pihkaiset tassuni siroihin ryppyisiin käsiinsä ja pyysi: ”Kerro minulle tarinasi.”
Ja minä kerroin. Hän lupasi kirjoittaa sen kirjaksi, oudoiksi koukeroiksi, joita en voisi ymmärtää. Ole kiltti, minä pyysin vuorostani: ”Kirjoita myös ystävistäni.”
”Ystävistäsi? Tarkoitatko sinä heitä, jotka eivät päässeet pakoon silloin, kun sinä pakenit?”
Nyökäytin päätäni. Tahdoin hänen kirjoittavan ystävistäni, jotka tungettiin takaisin häkkiin. Ystävistäni, jotka eivät koskaan saisi tuntea nenässään sateenjälkeisen kaarnan huumaavaa tuoksua. Ystävistäni, jotka revittiin riekaleiksi, ja joita odotti kohtalo takin somisteena.”
Lasten silmät alkavat painua umpeen, mutta äiti jatkaa vielä ketun tarinaa:
”Halusin hänen kirjoittavan ystävistäni, jotka olivat vainottuja syntymästään saakka.
Ystävistäni, jotka itkivät menetettyjä pienokaisiaan. Ystävistäni, joiden hampaat kalisivat yhteen kylmässä matkalla kohti teurastamoa. Ystävistäni, jotka haukkoivat henkeä veneen pohjalla, likaisten saappaiden juuressa. Ystävistäni, jotka timantein koristeltuina pakotettiin astumaan sirkusareenalle, ja jotka jäivät vaille rakkautta.
Hän lupasi kirjoittaa ystävistäni, joita mielipuolisesti kidutettiin kummallisilla kokeilla, jotka leikeltiin palasiksi luokkahuoneessa. Ystävistäni, jotka pudotettiin kiehuvaan veteen, joiden sulat revittiin irti.
Kirjoita ystävistäni, jotka tekivät kaikkensa hyväksemme, mutta kohtasivat vain vihantäyteisiä katseita! Ystävistäni, jotka kiljuivat kauhusta viimeisillä hetkillään! Kirjoita heistä, jotka maailma tuomitsi arvottomiksi elämänsä ensimmäisenä päivänä. Heistä, jotka hapuilivat pimeässä äitiään. Heistä, joiden hätä ja tuska peitettiin valheiden alle.
Kirjoita aina siihen saakka, kunnes joka ikinen häkki on tyhjä ja joka ikinen elämä elämisen arvoinen.”
Äiti sulkee kirjan ja kuuntelee unista tuhinaa. Hän näkee lasten nukahtaneen toistensa syliin. Hän vetää peiton heidän ylleen varovaisesti, antaa suukon kummankin poskelle ja kuiskaa hiljaa: ”Sen pituinen se.”
Ja lasten unissa oli vapaus.
Tämä kirjoitus on ”Eläimenä ihmisen maailmassa” -kirjoituskilpailun satoa. Lasten- ja nuortenkirjallisuusyhdistys IBBY Finland järjesti yhteistyössä eläinoikeusjärjestö Animalian kanssa kirjoituskilpailun, jossa kehotettiin pohtimaan, millainen maailma on eläimen näkökulmasta. Kilpailu järjestettiin syksyllä 2019.
Lähteet (muualla verkossa)
IBBY Finland ry:n ja Animalian tiedote. Nuorten kirjoituskilpailussa pohdittiin eläimen ja ihmisen suhdetta.
