Olen hämmentyneenä tajunnut, että ihmiset eivät rakastakaan luontoa kaikki samoin tavoin.
Kyllä, tiedän olleeni naiivi, suorastaan lapsellinen. Mutta olen ajatellut, että ihmiset, jotka viihtyvät metsissä ja soilla, sanovat kaipaavansa luontoon ja kenties vielä täyttävät some-kanavansa kauniilla luontokuvilla, pitäisivät kaikki luonnosta suhteellisen samalla tapaa.
Tietenkin olen tajunnut, että eroja on. Jotkut kiikaroivat lintuja, toiset tunnistavat kasveja, kolmannet ihailevat maisemia sen enempää lajeja tuntematta. Silti olen kuvitellut, että pohjalla on sama tunne: elämän ihailu, elollisesta luonnosta hurmioituminen.
On surkuhupaisaa, että samaan aikaan kun uutisoidaan lintukantojen olevan vaikeuksissa, niitä lintuja, joita maallikon silmään näyttää olevan paljon, halutaan tappaa.
Facebookin erilaisten luontoryhmien kautta olen päässyt kurkistamaan toisenlaiseen ajatusmalliin. Lintukuvien jakamiseen ja linnuista keskustelemiseen keskittynyt ryhmä on yleensä mukavaa seurattavaa: ihmiset iloitsevat talitinteistä ja harakoista, antavat arvoa niin kaupunkiluonnolle kuin erämaalle.
Silloin tällöin kuvaan päätyy kuitenkin merimetso tai vaikkapa naakka. Toisenlainen luontosuhde välähtää esiin. Keskustelu täyttyy tappohaluista ja -kehotuksista.
Sama ihminen, joka aiemmin jakoi muille maalauksellisen kuvan telkistä tai joutsenista, ei kestäkään enää merimetsoja. Niitä on liikaa, ne jättävät jälkensä luodoille ja kuuluvat vievän kalatkin verkoista. On surkuhupaisaa, että samaan aikaan kun uutisoidaan lintukantojen olevan vaikeuksissa, niitä lintuja, joita maallikon silmään näyttää olevan paljon, halutaan tappaa.
Kaikki elämä ei siis ole kunnioitettavaa, eikä kaikilla eläimillä ole itseisarvoa. Eläimellä pitää olla ihmisen lupa olemiselleen.
Vielä vaikeammin ymmärrettäviä kommentteja olen nähnyt liittyen naakkoihin. ”Onhan se komeaa, kun ne lentävät illalla parvessa”, eräskin keskustelija myönsi, mutta jatkoi: ”Liika on kuitenkin liikaa. Tuhat naakkaa yhdessä parvessa on liian paljon.”
Mitään erityistä perustetta naakkojen ”liialliselle” lukumäärälle ei tullut. Ikään kuin luonto ei vain kerta kaikkiaan saisi riistäytyä käsistä ja eläintenkin pitäisi kokoontuessaan pysyä jonkin tietyn rajan alapuolella.
Tällaista ajattelua olen yrittänyt ymmärtää. Kahlitsemisen halua, tarvetta hallita. On ilmeisesti niin, että kaikkien luontosuhde ei tarkoita luonnon – elämän – ihailua. Joillekin luontorakkaus tarkoittaakin sitä, että rakastetaan ihmisen kykyä hallita luontoa.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 4/2018. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
