Egeanmeren paratiisisaarilta tai antiikkisesta Ateenasta käsin turkistarhaus tuntuu kaukaiselta ongelmalta. Kreikka on kuitenkin niitä harvoiksi käyviä Euroopan maita, joissa tarhausta yhä harjoitetaan.
Kreikassa toimii noin sata turkistarhaa ja tarhojen määrä oli koronavuosiin asti pikemminkin kasvussa kuin laskussa. Ala on keskittynyt pienelle maantieteelliselle alueelle ja sillä on tukenaan voimakkaat lobbausjärjestöt. Paikallistalouden kerrotaan seisovan sen varassa. Läntisen Makedonian alueelle rakentunut turkiskeskittymä tuokin monessa suhteessa mieleen Pohjanmaan. Merkitseviä erojakin löytyy.
Luksusta sulttaaneille
Turkisarhaus alkoi Kreikassa 1970-luvulla. Maassa, jossa historiaa on totuttu mittaamaan pikemminkin tuhansissa kuin kymmenissä vuosissa, ilmiö on siis nuori. Tarhausalueen ytimessä, Kastorian kaupungissa, turkiksia on kuitenkin työstetty jo keskiajalla. Kaupungin nimi luultavasti viittaa euroopanmajavaan (kr. kastoras), joka Kreikassakin jo kauan sitten metsästettiin sukupuuttoon turkkinsa vuoksi. Kastoria on tosin metsästäjiään paremmin tunnettu nahkojen käsittelyn ja turkiskaupan keskuksena, ja yhä edelleen valtaosa raaka-aineesta tuodaan ulkomailta.
Kreikkalaiset turkistarhaajat kytkevät alansa mielellään Bysantin perintöön ja paikalliseen käsityöläisyyteen. Muutama vuosi sitten turkisteollisuuden etujärjestöt hakivat turkisten lisäämistä jopa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon. Kreikan valtio ei lämmennyt ajatukselle ja hanke raukesi.
Kastoriá käsityöläisineen oli osmanien, eli turkkilaisten, hallitsema kaupunki 1300-luvun lopulta vuoteen 1913. Jo sitä ennen kaupunki oli keskiajalla vuoroin bulgaarien, albaanien, serbien ja jopa ristiretkeläisten hallussa. Sulttaanin turkispukijana toimiminen sopii huonosti kansalliseen kertomukseen kreikkalaisuuden vaalimisesta idän uhkaa vastaan. Siksi turkikset brändätään mieluummin bysanttilaiseksi kuin turkkilaiseksi perinteeksi.
Muut elinkeinot kärsivät
Länsi-Makedonia on Kreikan köyhintä aluetta. Turkisteollisuus on alueella toiseksi suurin työllistäjä energiasektorin jälkeen. Esimerkiksi juuri Kastorian asukkaista puolet työskentelee turkisten parissa, ja epäsuorasti elantonsa niistä saa vielä useampi. Kolikon kääntöpuolena alue komeilee koko EU:n työttömyystilastojen kärjessä – turkistarhat käyttävät mielellään ulkomaista halpatyövoimaa, kuten Suomessakin.
Alan pihtiote paikallistaloudesta haittaa muita elinkeinoja. Perinteisesti Länsi-Makedonia on tuottanut merkittävän osan kreikkalaisen keittiön rakastamista pavuista. Alueella on panostettu myös esimerkiksi sahramintuotantoon, jolla Kreikassa on vuosituhantiset perinteet. Vehreä, metsäinen vuoristoluonto tarjoaisi hulppeat puitteet myös kansantalouden kannalta elintärkeälle turismille. Turkisbisnes on mainehaitta, ja alue onkin turismituloissa mitattuna Kreikan heikoin.
Eläinperäiseen rehuun nojaava tarhaus on symbioottisessa suhteessa muuhun eläintuotantoon. Rajallisen viljelysmaan Kreikassa eläintuotannon kasvattaminen on suoraan pois ruokakasvien viljelystä eli heikentää ruokaturvaa.
Ympäristön pilaantumiseen ei puututa
Suomen tapaan myös Kreikassa varsinainen ympäristöliike on ollut kykenemätön tarttumaan turkisongelmaan, ja työ ympäristölle monella tavalla haitallisen tuotannonalan lopettamiseksi on jäänyt eläinaktivistien kontolle. Minkkien vapautukset 2000-luvulla kirvoittivat sikäläiseltä luontoväeltä hyvin samansuuntaisia kommentteja kuin vapautusiskut Suomessa 1990-luvulla.
Minkkien ja kansantalouden ohella kärsijöinä ovat paikalliset ihmiset. Kesällä 2018 Dispilion kylässä Kastorian lähellä paljastui, että nahkojen käsittelyssä käytetty pentakloorifenoli oli vuosien ajan saastuttanut asukkaiden juomavettä. Asiasta tiennyt vesilaitoksen johtoporras tuomittiin, mutta ympäristöviranomaisilla ei ollut halua tai kykyä puuttua itse saastelähteen toimintaan. Korestiassa taas asukkaat käyvät oikeustaistoa torjuakseen neljän uuden minkkitarhan perustamisen. Kuvio on Pohjanmaaltakin tuttu: kun paikallinen poliittinen eliitti on monin säikein kytköksissä turkisalaan ja ympäristöliikkeen huomio on toisaalla, paikalliset turkisten vastustajat jäävät huolineen yksin.
Vuosina 2018–2020 toistettujen mielipidemittausten mukaan yli 80 % kreikkalaisista vastustaa turkistarhausta ja turkisalalle myönnettyjä tukia. Tarhauksen jatkumiseen liittyy Kreikassakin siis vakava demokratiavaje.
Koronavirus saapui Milanon turkismessuilta Kastoriaan keväällä 2020 ja tartutti ihmisten lisäksi lukemattomia minkkejä. Moni Kreikassakin toivoi, että maailmanlaajuinen zoonoosipandemia, jonka leviämisessä turkistarhat ovat kiistaton riski, olisi ollut viimeinen naula turkisbisneksen arkkuun. Maa ei kuitenkaan seurannut Tanskan ja monien muiden maiden esimerkkiä ja lopettanut tarhausta, vaikka Kreikastakin nähtiin uutiskuvia valtavista minkkien joukkohaudoista.
Ala etsii taas apua valtiolta
Kaksi Korestiaan suunnitelluista tarhoista on tanskalaisomisteisia. Viime vuosina monissa Itä-Euroopan maissa turkistarhaus on kielletty kokonaan tai osittain tai kielto on vireillä. Viimeisimpänä minkinkasvatuksen kielsi Kreikan naapurimaa Bulgaria kesäkuussa luonnonsuojelullisin perustein. Suomen tapaan Kreikka on vaarassa jäädä alusmaaksi, jonne eettisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti haitallisia yritystoimintoja siirretään sääntelyn parantuessa yrittäjien kotimaissa.
Eri lähteiden mukaan 70–90 prosenttia Kreikassa valmistetuista turkiksista päätyy Venäjän ja Ukrainan markkinoille – Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen idänkaupan vapautuminen itse asiassa pitkälti selittää, miksi tarhaukseen on viime vuosikymmeninä Kreikassa ylipäätään panostettu. Kotimarkkinoilla merkittävin ostajaryhmä ovat Kastoriaan saapuvat venäläiset turistit.
Jo Krimin miehityksen aikaan kreikkalaiset turkisyrittäjät havahtuivat siihen, että keskitetty markkina on riskialtis. Elettiin velkakriisin vuosia, jolloin monilla muillakin aloilla solmittiin suhteita kiinalaiseen rahaan. Velkakriisi näkyy keskustelussa edelleen: turkisala selviytyi vaikeista vuosista monia muita paremmin, koska sen koko liikeidea perustuu vientiin, ja uudella talousromahduksella pelottelu on helppo tapa vaientaa etiikkaan tai ekologiaan perustuva kritiikki. Pienempää ääntä pidetään siitä, että valtio tukineen tuli hätiin, kun Venäjän talouskriisi vuosina 2014–2016 hiljensi Kastorian turkispuodit.
Venäjän tuoreimman sodan myötä ala on taas konkurssin partaalla. Valtiota huudetaan jälleen apuun, ja hallitus näyttääkin olevan jatkamassa tukipolitiikkaansa, suorien tukien ohella muun muassa verohelpotuksin ja tekemällä aktiivista vienninedistämistyötä Aasian suuntaan. Niin pääministeripuolue Nea Demokratiasta kuin pääoppositiopuolue Syrizasta löytyy aktiivisia turkisalan puolestapuhujia. Turkispolitiikkaa eivät Kreikassa niinkään sanele konservatiivi–liberaali, oikeisto–vasemmisto tai maalainen–kaupunkilainen -tyyppiset jakolinjat, vaan kyse on alueellisesta edunvalvonnasta ja turkisbisneksen ympärille rakennetun paikallistalouden intresseistä.
Paikallisten eläinten puolustajien sinnikkäästä työstä huolimatta vaikuttaa siltä, että Länsi-Makedonian minkkien toivo on kreikkalaispäättäjien sijaan Euroopan laajuisessa tarhauskiellossa. Pohjanmaan näkökulmasta tässä on jotain liiankin tuttua.
Liisa Kaski on eläinperinteeseen erikoistunut folkloristi ja antiikintutkija. Hän on myös suomentaja ja tietokirjailija.
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 3/2022. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuvat: Stefano Belacchi / Essere Animali / We Animals Media & Johan Forslund
