Eläintuotantotilalla väkivalta on arkista: lehmän vetämistä, takaa lyömistä ja lainmukaisia käytäntöjä, joissa olisi paljon parannettavaa.
Sonja Pohjonen opiskeli maatalousyrittäjäksi 2010-luvulla. Hän on työskennellyt lypsykarjatilalla oppisopimuskoulutuksessa ja työntekijänä. Nyt hän haluaa kertoa kokemuksistaan ja siitä, miten eläinten kohtelun arkinen väkivaltaisuus tarttui myös häneen. Pohjosella ei ollut paljonkaan aiempaa kokemusta eläintiloilla käymisestä.
“Minulla oli se sama virheluulo pitkään kuin muillakin, että jos eläimiä kohtelee huonosti, täytyy olla paha ja ilkeä ihminen. Se ei pidä paikkaansa. Tilalliset olivat mukavia ja työntekijänä minua kohdeltiin hyvin. Eläinten kohtelu oli kuitenkin sellaista, mitä suuri yleisö ei hyväksyisi sen nähdessään”, Pohjonen kertoo.
Tilalla oli silminnähden sairaita ja linkuttavia eläimiä, eivätkä ne saaneet hoitoa riittävän nopeasti.
“Oli myös aliravittuja laumassa sorsittuja yksilöitä, ja niitä ei huomioitu siten, miten olisi pitänyt”, Pohjonen toteaa.
Eläinsuojeluasetuksen mukaan eläimen sairastuessa tai vahingoittuessa sille on viipymättä annettava tai hankittava asianmukaista hoitoa.
Eläimiä saa kohdella lain puitteissakin väärin
Vuonna 2021 Suomen tuotosseurantakarjoissa oli 1 936 parsinavettaa. Lehmiä niissä oli 60 040 yksilöä eli 30 prosenttia näiden karjojen lypsylehmistä. Tuotosseurannassa mitataan muun muassa maidon laatua ja tuotantomääriä, ja siihen kuuluvissa navetoissa elää noin 80 prosenttia Suomen lehmistä. Pohjonen työskenteli parsinavetassa, jossa oli lypsyasema.
“Päivittäin oli hetkiä, kun eläimiä ajettiin asemalle ja joku lehmä pysähtyi poikittain. Taaempi lehmä joutui ottamaan iskut vastaan, vaikka edellä oleva ei olisi liikkunut. Hävettää kertoa, että näin toimitaan ja että siihen tottui nopeasti itsekin”, Pohjonen kuvaa.
Hän korostaa sitä, että käyttäytyminen opitaan, ja se siirtyy tiloilla vanhemmilta lapsille, mahdollisille tilan jatkajille ja työntekijöille.
Yksi pahimmista hetkistä hänelle oli uuden hiehon opetus lypsypaikalle, jolloin yksi ihminen veti päästä ja pari ihmistä oli takana lyömässä eläintä. Sekin oli ikävää, kun nuoria eläimiä siirrettiin navetasta pihattoon tai traileriin. Naudat pelkäsivät, ja niitä ohjattiin takaa kolalla. Ongelma ei Pohjosen mukaan tällä tavoin ratkea vaan pahenee, kun yksi eläin vauhkoontuu ja tartuttaa hädän muihinkin.
Maidontuotannon ylläpitäminen edellyttää, että lehmä poikii vasikan vuosittain. Vasikan ja emän pitäminen yhdessä muutamia päiviä poikimisen jälkeen on eläinsuojeluasetuksen suositus, joka useimmiten jää toteutumatta. Yleisintä on erottaa vasikka emostaan alle vuorokauden ikäisenä. Luontaisesti emo vierottaisi vasikan noin 6–10 kuukauden iässä.
“Emo huutaa vasikkansa perään viikonkin. Se on ikävää katsottavaa. Tämä on laissa sallittua ja ne karsinat, joihin vasikat viedään, on hirvittävän pienet”, Pohjonen kertoo. Eläinsuojelusäädösten mukaan yli kahdeksan viikon ikäistä vasikkaa on kasvatettava ryhmäkarsinassa, mutta ryhmäkarsinassakaan tilaa ei ole paljon.
Kaikkien maidontuotantoa varten kytkettyinä pidettävien lehmien ja hiehojen on päästävä laitumelle tai jaloittelutilaan vähintään 60 päivänä. Pohjonen sanoo, että lehmät eivät hänen työaikanaan päässeet laiduntamaan niin pitkään.
“Sanotaan, että Suomessa ei ole tehotuotantoa, vaikka on. Kaikessa toiminnassa mietitään sitä, että paljonko lehmä tuottaa ja jos se on huonosta suvusta, niin se lähtee heti kasvatukseen, lihalehmäksi. Kaikessa tähdätään parhaaseen mahdolliseen tuottoon”, Pohjonen sanoo.
Eläinsuojeluvalvonnan puute näkyy lypsytiloilla
Tilalla kävi palotarkastaja ja muita tarkastajia, mutta ei koskaan eläinsuojelutarkastajaa. Asioita on vaikea tuoda julkisuuteen.
“Siitä tuomitaan herkästi, varsinkin jos pysyy alalla. Se on pelottava normi. Työsopimuksessa luki, että ei saa puhua, ei saa kuvata ja itsekin vähättelin ensin ongelmia. Ei alalla haluta myöntää niitä”, Pohjonen sanoo.
Sonja Pohjonen rohkaistui viimein puhumaan asiasta julkisesti. Hän oli huolestuneena seurannut uuden eläinten hyvinvointilain uudistuksen loppumetrien käänteitä ja perustusvaliokunnan edellyttämää eläinsuojelun heikentämistä kotirauhan vuoksi. Eläinsuojeluvalvonnan heikentämisen sijaan resursseja valvontaan tarvittaisiin enemmän.
Hän haluaa osaltaan selittää, miten vaikeaa puuttuminen on.
“Tunsin olevani tärkeä siellä. Työ oli osin mielekästä, pääsi haastamaan itseään ja näki työnjäljen, ja sitä kehuttiin paljon. Tilallisista tuli myös hyviä tuttuja.”
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 2/2023. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuva: Gabriela Penela / We Animals Media
