Television luontodokumentit ja eläinaktivistien videot tuotantolaitoksista kertovat molemmat eläinten elämästä. Siinä missä perinteisiin luontodokumentteihin halutaan väkisin uskoa, halutaan aktivistivideoiden sisältö kiistää, sanoo tutkija Pinja Mustajoki.
Namibian Luurankorannikon hiekkarannalla afrikanhylje synnyttää poikasen. Luontodokumentin hunajainen kertojaääni, Hollywood-tähti, nimeää kuutin Taboksi. Pääsemme näkemään Tabon elämän ensimmäiset hetket ja sen suloisen näyn, kun emo suojelee poikasta pyrstöllään.
Katsoja kurkistaa villiin luontoon ja sen ihmeellisyyksiin. Elämysten ja tiedon nälkä tyydyttyvät, katsomisen jälkeen on hyvä mieli. On se luonto hurja ja kiehtova.
Moni meistä on katsonut myös jotain ihan toisenlaista: eläinaktivistien — usein salaa — kuvaamia videoita eläintehtailta ja tehotuotantolaitoksista. Niissäkin katsoja pääsee lähelle eläintä. Mutta hyvä mieli on kaukana, ja tilalla ovat kuvotus, sääli ja raivo. Kuinka ihminen voi kohdella tuntevia olentoja kuin tunnotonta tavaraa, hyväksikäyttää ja kiduttaa? Tällainenko on ihminen? Samat asiat toistuvat videosta toiseen: aivan liian ahtaat olot, kuvat psyykkisesti oireilevista ja fyysisesti vammautuneista eläimistä.
Tutkija Pinja Mustajoki on katsonut molempia ja päättänyt tehdä tutkimusta vertailemalla näitä kahta niin erilaista lajityyppiä, luontodokumentteja ja eläinaktivistien videoita tuotantolaitoksista.
Mustajoki on eläintutkija ja äänisuunnittelija, joka kuuluu Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimusseuran hallitukseen. Hän on saanut Koneen säätiön apurahan tutkimusaiheeseensa Kuollut mutta liikkuva eläin. Tuotantoeläimenä oleminen eläinoikeusvideoissa.
”Minua kiehtoo esimerkiksi yleisön reaktioiden erilaisuus. Toista materiaalia epäillään aktiivisesti, toista halutaan uskoa aktiivisesti. Kun kyseessä ovat aktivistivideot, suurella osalla ihmisistä on lukemattomia tapoja kieltää näkemänsä. Ajatellaan, että videot tuotantolaitoksista on osittain tai kokonaan lavastettu tai asioita on rajattu pois. Ajatellaan, että ne on tehty tarkoituksenhakuisesti ja manipuloiden”, Mustajoki sanoo.
Aktivistivideoissa ei ole juonta, vaan ideana on vain vallitsevien olosuhteiden näyttäminen. Television koko perheen ohjelmiksi tarkoitetut luontodokumentit puolestaan on huolellisesti käsikirjoitettu ennen kuin eläimiä on lähdetty kuvaamaan. Silti eivät ihmiset ole siitä hirveästi harmissaan tai koe huolta siitä, että niitä olisi manipuloitu.
”Vaikka kiinnikin on jääty. Esimerkiksi Frozen Planet -luontodokumenttisarjassa esitetty kohtaus jääkarhunpentujen syntymisestä oli kuvattu eläintarhassa tekolumen keskellä ja istutettu osaksi luontodokumenttia”, Mustajoki sanoo.
Luontodokumenteissa eläimet esitetään usein lähikuvissa, mutta käytännössä kuvaaja saattaa olla hyvinkin kaukana kohteestaan. Silloin äänimaailmakin tehdään jälkikäteen.
”Luonnon ääniä tuotetaan studiossa tai niitä napataan valmiista äänikirjastosta”, Mustajoki kertoo.
Kuvia, joita kukaan ei haluaisi nähdä
Niin television luontodokumentit kuin aktivistien kuvaamat videotkin tutustuttavat meitä eläimiin, joita emme arjessamme kohtaa. Aktivistivideoiden kautta saamme suoran yhteyden eläintuotannossa käytettävien eläinten arkeen. Luontodokumenteissa avautuvat maisemat aavikoille ja sademetsiin. Kun Mustajoki oli lapsi, vanhemmat kielsivät häntä katsomasta luontodokumentteja. Niissähän on väkivaltaa: leijona saalistaa ja syö antiloopin tai seepran.
”Kielto tietysti yllytti minua katsomaan luontodokumentteja.”
Niitä katsovat mielellään monet muutkin. Esimerkiksi viime maaliskuussa Ylen kymmenen katsotuimman tv-ohjelman joukossa oli kolme luontodokumenttia.
Sen sijaan aktivistivideoiden materiaali on Mustajoen määritelmän mukaan ”kuvia, joita kukaan ei halua nähdä”.
”Tilalliset eivät halua nähdä, että heidän eläimensä ja omaisuutensa ovat ruuduilla kaikkien tuijotettavina. Lihaa syövä kuluttaja ei halua nähdä, mistä ruoka lautaselle tulee. Aktivistit eivät haluaisi itsekään nähdä näitä kuvia, sillä olisihan parempi, ettei eläinten kärsimystä tuotantolaitoksissa olisi olemassa — eikä siis mitään kuvattavaa.”
Kuka näkyy yksilönä, kuka ei?
Epäsuhta näkyvyydessä kasvattaa koko ajan eroa niiden eläinten välillä, joilla katsotaan olevan arvo yksilönä, ja niiden, joilla on ihmisen silmissä vain välinearvo.
”Yksittäisen saimaannorpan kuolema saatetaan uutisoida Helsingin Sanomissa samaan aikaan kun sikoja tapetaan Suomessa viidentuhannen yksilön päivävauhtia”, huomauttaa Mustajoki.
Aktivistivideot osoittavat eläinten hyväksikäytön massiiviset mittasuhteet, mutta samalla yksittäiset eläimet usein hukkuvat massaan.
Luontodokumenteissakaan ei jää tilaa yksilöllisille piirteille, vaan eläimet kuvataan lajinsa edustajina.
Nykyihmisen elämäntapa pohjautuu laajasti muiden eläinlajien hyväksikäyttöön. Mustajoesta ongelman ydin on se, että ihminen ei omasta mielestään mahdu eläinten kategoriaan.
”Eronteko ihmisen ja muunlajisten eläinten välillä on välttämätön, jotta joku pystyy tuottamaan broilereita kymmenien tuhansien yksiköissä, joissa yhdellä eläimellä ei ole minkäänlaista yksilöarvoa.”
”Haluan puhua oikeudenmukaisuudesta”
Lihansyönti ei ole maailmasta loppumassa, mutta silti Mustajoki ajattelee, että tähänastisista eläinaktivistivideoista on ollut hyötyä.
”Ennen eläinaktivistin tehokkain ase oli spraymaalipullo. Nyt se on kamera, jolla voi monistaa tehotuotannon näkymät miljoonien silmäparien
nähtäville. 1990-luvun turkistarhaiskut suuntasivat suuren yleisön huomion enemmän aktivisteihin kuin heidän ajamaansa asiaan. Nykyisin aktivistivideoiden herättämä keskustelu menee oikeaan suuntaan, eli on alettu puhua eläintuotannon epäkohdista.”
Tuotantoeläinten tutkimisen pariin Mustajoen sysäsi professori, joka ohjasi hänen lopputyötään Aalto-yliopistossa. Mustajoella oli kimara ehdotuksia lopputyön aiheiksi, mutta mikään niistä ei sykähdyttänyt syvästi.
”Niinpä hän kehotti tarttumaan siihen vaikeimpaan mieleni päällä olevaan juttuun. En koe itseäni erityisen eläinrakkaaksi, mutta tuotantoeläimiä kohdellaan niin epäoikeudenmukaisesti, että minun oli pakko tarttua asiaan. Kritiikkini kohdistuu laajaan ja tarpeettomaan eläintuotantoon, joka sotii kaikkea sitä vastaan, mitä tiedämme eläimistä. Ei yksikään eläin halua sellaista elämää kuin mitä eläintuotantolaitoksissa eletään.”
Kuvat: Andrew Skowron & Jo-Anne McArthur / We Animals Media, Pixabay
