Metsästyksen ekofilosofiaa





Animalia


Metsästys on Suomessa suosittu harrastus, ja moni pitää metsästystä eettisenä tapana hankkia lihaa lautaselleen. Myös nykyaikaisen, teknistyneen metsästyksen nähdään jatkavan ikiaikaista eränkäyntiperinnettä.

Noin 300 000 suomalaista lunastaa vuosittaisen metsästyskortin. Suomen riistakeskuksen mukaan naisten kiinnostus metsästykseen on kasvanut. Naisia on metsästäjistä noin 7 prosenttia.

Metsästysaiheisissa mediateksteissä korostuu usein muu kuin varsinainen saaliin saaminen, ja kuvastossa toistuvat kauniit luontokuvat. Luonnossa liikkuminen ja sen tarkkailu mainitaan virkistävinä ja mielihyvää tuottavina asioina. Myös koiran ja muiden metsästäjien seura miellyttävät.

Metsästyksen sukupuoli

Metsästäminen on pääasiallisesti miesten aktiviteetti. Sen voi ajatella edelleen heijastelevan maskuliinisia arvoja ja normeja. Itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä metsästys on kuulunut tiukasti vain miehille, ja erilaisilla metsästykseen liittyvillä loitsuilla ja taioilla on ollut tärkeä sija. Niissä kunnioitettua ja pelättyä metsää, sen isäntää ja emäntää tyttärineen lepytellään antamaan saalista. Metsästykseen liittyviä runoja ja loitsuja analysoinut Lotta Tarkka toteaa, että saaliin antajia lähestyttiin viekoitellen. Runojen säkeissä odotetaan metsän neittä naitavaksi ja mettä juotavaksi; metsän tyttien ylistetään olevan muodoltaan kauniita ja koreita.

Nyt metsästä on tullut resurssi, ja muutos näkyy myös metsästykseen liittyvissä puhetavoissa. Some-ajan uutisvirrassa metsästäjien lausumat ovat toisenlaisia. Saaliseläimet nähdään nimenomaan saaliina, ei itsellisinä olentoina, joita anoen pyydettäisiin.

Metsästystä motivoi nautinto

Ekofeministi Marti Kheel on tarkastellut metsästystä puoltavia argumentteja. Hän nimeää muun muassa vihamielisen metsästäjän, mutta myös iloisen, hengellisen ja holistisen metsästäjän. Metsästäjätyypit eivät ole tarkkarajaisia, ja motiivit limittyvät, mutta argumentit ovat tyypiteltävissä.

Iloisen metsästäjän motiivina on metsästämisen tuottama ajanvietteellinen nautinto. Nykyisin metsästys on nimenomaan iloa tuottava harraste. Aiemmin se on ollut keino hankkia ravintoa, kirjaimellisesti hengenpitimiä. Eläineettisesti tarkasteltuna tämänhetkinen asetelma on kestämätön. Kun eläin menettää henkensä ihmisen nautinnon vuoksi, toissijainen tarve ajaa ohi ensisijaisen tarpeen, hengissä pysymisen.


Kun eläin menettää henkensä ihmisen nautinnon vuoksi, toissijainen tarve ajaa ohi ensisijaisen tarpeen, hengissä pysymisen.

Metsästys ja voimakkaat luontokokemukset liitetään yhteen sekä arkipuheissa että muussa viestinnässä, kuten metsästysaiheisilla sivustoilla ja metsästyslehdissä. Kheelin jaottelussa hengellistä metsästäjää vetää puoleensa halu kokea hengellistä yhteyttä. Esimerkiksi juuri luonnon havainnointi voi tuottaa vahvimmillaan kokemuksia, jotka ovat olemukseltaan henkisiä.

Metsästäjä ekosysteemin auttajana?

Kheelin mukaan holistista metsästäjää ajavat eteenpäin ympäristönsuojelulliset ja ekosysteemin tasapainoon liittyvät syyt. Metsästyksen sanotaan pitävän tasapainossa eläinyksilöiden määriä ja täten auttavan ekosysteemin harmonian toteutumista. Holistinen näkökulma esiintyy riistanhoidon perusteluissa. Esimerkiksi hirvien metsästämistä perustellaan taimikkotuhojen ja liikennekuolemien vähenemisellä.

Filosofi Elisa Aaltola kritisoi, että pienpedot, kuten vihattu supikoira, ovat pohjimmiltaan halveksuttuja, koska niiden nähdään kilpailevan samoista riistalinnuista metsästäjien kanssa. Kun tiettyjen eläinten väitetään aiheuttavan merkittävää tuhoa metsäkanalintujen pesillä, unohdetaan niin ilmastonmuutoksen kuin metsien talouskäytön, erityisesti avohakkuiden, aiheuttamat haitat.

Haluttomuus luopua aseista saattaa kuvastaa pelkoa luontokokemusten menettämisestä. Luontoyhteyttä ja jännitystä voisi kuitenkin kokea vaikkapa kuvausretkillä ja vaelluksilla.

Teoreetikko Brian Luke on pohtinut metsästämisen välttämättömyyttä. Luke huomauttaa, että metsästäjät usein ampuvat kaikkein terveimpiä ja isokokoisimpia eläimiä eli niitä, jotka luonnonvalinnassa todennäköisesti menestyisivät ja siirtäisivät geenejään eteenpäin. Ne kuolisivat kaikkein epätodennäköisimmin tauteihin tai joutuisivat petojen saaliiksi.

Metsästyksessä, laajemmin eränkäynnissä, luontosuhteen koetaan vahvistuvan. Monille metsästäjille itse ampuminen on vain pieni osa eränkäyntikulttuuria. Siitäkin huolimatta väkivallalle ei usein edes haluta miettiä vaihtoehtoja. Haluttomuus luopua aseista saattaa kuvastaa pelkoa luontokokemusten menettämisestä. Luontoyhteyttä ja jännitystä voisi kuitenkin kokea vaikkapa kuvausretkillä ja vaelluksilla.

Teksti: Juni Sinkkonen & Erja Laakkonen

Kuvitus: Emma Komi






Julkaistu: syyskuu 1, 2018