Musta joutsen vai harmaa sarvikuono – miten pandemiat liittyvät eläintuotantoon?

Veikka Lahtinen

Koronaviruspandemia on tuottanut globaalin ja moniulotteisen kriisin: miljoonia tartuntoja, satojatuhansia kuolleita, miljoonia työttömiä. Tiedämme vielä hyvin vähän koronaviruksen suoraan ja välillisesti aiheuttamista lopullisista kuolleiden määristä ja taloudellisista vahingoista. Paljon riippuu eristystoimenpiteiden tehosta, rokotteen kehittämisestä ja taloudellisista elvytystoimista.

Koronavirusta on Suomessa käsitelty lähinnä muutamasta eri näkökulmasta: kuolleiden ja hoitoa tarvitsevien määrä Suomessa ja maailmalla, poliittiset päätökset eristystoimista Suomessa ja maailmalla ja taloudelliset vaikutukset erityisesti Suomessa. Vähemmän on kirjoitettu siitä, mistä koronaviruksen kaltaiset pandemiat varsinaisesti johtuvat. Pandemia näyttäytyy meille helposti ulkopuolisena yhtäkkisenä shokkina, jonakin, mihin emme ole voineet varautua. Puhutaan, kuten MTV Uutiset tammikuisessa otsikossaan, ”kuin tyhjästä ilmestyneestä koronaviruksesta”.

Populaaritieteellisessä keskustelussa kutsutaan ”mustaksi joutseneksi” tapahtumaa, jolla on poikkeuksellisen suuri vaikutus, mutta joka on harvinainen ja vaikea ennustaa tieteellisen tiedon avulla. Koronavirusta on ensi näkemältä helppo tarkastella tällaisena: kukaanhan ei osannut sanoa, että virus iskisi juuri nyt ja aiheuttaisi näin suuria ongelmia. Vai osasiko?

Kirjailija Michele Wucker on huomauttanut, että koronaviruksen kaltaisten virusten leviämistä on ennustettu melko laajalti, ja että pandemioita löytyy lähihistoriastammekin niin monta, että on hassua kutsua tätä tapausta täysin yllättäväksi. Wucker esittääkin, että meidän tulisi mustan joutsenen sijaan kutsua pandemiaa ”harmaaksi sarvikuonoksi”: se oli valtava, se katsoi suoraan meitä kohti, ja meillä oli mahdollisuus väistää sitä, jos olisimme halunneet.

World Economic Forum kirjoittikin vuotta 2020 koskevassa riskiarviossaan seuraavasti tartuntataudeista: ”Kattava ja laatuaan ensimmäinen terveydenhuollon varmuutta ja siihen liittyviä valmiuksia 195 maassa koskeva arvio [julkaistu vuonna 2019 toim.huom.] löysi perustavia heikkouksia ympäri maailmaa: mikään maa ei ole täysin valmistautunut hoitamaan epidemiaa tai pandemiaa. Samanaikaisesti kollektiivinen haavoittuvaisuutemme tartuntatautien yhteiskunnallisille ja taloudellisille vaikutuksille näyttää kasvavan.”

Samoin Global Preparedness Monitoring Board kirjoitti vuoden 2019 raportissaan nopeasti etenevän pandemian uhasta sekä väestölle että globaalille taloudelle.

Varoituksia on ollut, mutta niitä ei ole huomioitu.

Kiinalainen virus?

Koronavirusta koskevassa kirjoittelussa on oltava varovainen, sillä monen selkäydinreaktio virukseen on rasistinen syyttely: pahat kiinalaiset ja vastuuttomat villieläinmarkkinat ovat sairastuttaneet koko maailman. Tällä hetkellä emme kuitenkaan vielä tiedä tarkasti, mistä koronavirus on peräisin. Helposti erityisesti sekoittuvat keskenään palava halu lopettaa eläinten kärsimys ja varsinainen luotettava tieto pandemioiden syistä.

Tiedämme kuitenkin, että COVID-19 -taudin kaltaisten pandemioiden yleistyminen liittyy nykyisiin tapoihin tuottaa ruokaa, ja tässä suhteessa meidän ja kiinalaisten välillä ei ole suurtakaan eroa.

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Laura Spinney avaa valaisevassa The Guardianissa julkaistussa artikkelissa koronapandemian mahdollisia yhteyksiä eläintuotantoon. Spinneyn mukaan pandemioiden yleistyminen voidaan paikantaa kahtaalle. Ensinnäkin eläinten tehotuotannossa luodaan geneettisesti yhdenmukaisia eläinkantoja, joiden läpi virukset leviävät hyvin nopeasti, koska geneettinen vaihtelu ei suojaa eläimiä, ja ahdas tila myös heikentää eläinten immuunipuolustusta.

Myös Suomessa vuosittain kasvatettavat kymmenet miljoonat broilerit ovat käytännössä geeniperimältään täysin yhdenmukaisia. Lintuinfluenssojen leviämisen taustalla on juuri eläintuotannolle ominainen pieneen tilaan pakattu suuri eläinten määrä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Iowan osavaltiossa tapettiin vuonna 2015 lintuinfluenssaepidemian yhteydessä 31 miljoonaa lintua tartuntavaaran ehkäisemiseksi.

Toiseksi eläintuotanto on Spinneyn mukaan ajanut ihmisiä yhä enemmän tekemisiin viruskantojen kanssa. Tässä tehotuotannolla on moninkertainen rooli. Ensinnäkin tehotuotanto on ihmisten ja teollisesti kasvatettujen eläinkantojen kontaktipinta, josta käsin virukset leviävät ihmisiin. Toiseksi teollinen eläintuotanto vaatii valtavia maa-aloja ja työntää näin ollen ihmisasutuksia lähemmäs aiemmin ihmisestä erillään olleita ekosysteemeitä. Näillä alueilla piilee tartuntatauteja, joiden aiheuttajat voivat siirtyä eläimistä ihmisiin, eli zoonooseja.

Pandemioille voidaan siis osoittaa selviä syitä, jotka eivät kaikki ole leimallisesti kiinalaisia, vaan liittyvät globaaliin ruoantuotantoon. Vuonna 2018 julkaistun tutkimusraportin mukaan maapallon kaikkien nisäkkäiden biomassasta 60 prosenttia muodostuu tuotantoeläimistä, 36 prosenttia ihmisistä ja enää 4 prosenttia villieläimistä. Linnuista 70 prosenttia on siipikarjaa ja 30 prosenttia villejä lintuja. Teollinen eläintuotanto, sivilisaatioiden levittäytyminen laajemmille alueille ja metsien hakkaaminen ovat yhdessä tuottaneet tämän ennennäkemättömän tilanteen.

Emme voi siis osoittaa syyttävää sormea kohti itää, sillä pandemioiden syyt ovat globaaleja samoin kuin niiden vaikutukset.

Uusi ymmärrys uhkista – miten varautua sarvikuonoihin?

Koronakriisi on jo muuttanut tapaa, jolla keskustelemme turvallisuudesta. Juuri nyt puhutaan ennemmin terveyden resursseista kuin maanpuolustuksesta. Virusepidemia osoittaa niin kutsutun ”laajennetun” tai ”kokonaisturvallisuuden” käsitteiden suuntaan, jotka kattavat sotilaallisten uhkien lisäksi myös ympäristölliset ja yhteiskunnalliset ongelmat.

Tällä turvallisuuden kentällä on kuitenkin astuttava varovasti, sillä turvallisuuteen vetoaminen on myös keskeinen vallankäytön, kuten massavalvonnan ja kokoontumisvapauden rajoittamisen, työkalu. Esimerkiksi Unkarissa on jo nähty, miten virusuhkaa on käytetty tapana tiukentaa entisestään itsevaltaisen hallinnon otetta.

Mielekkäästi sovellettuna laajennetun turvallisuuden näkökulmasta voidaan kuitenkin kyseenalaistaa tapa, jolla nykyisin tuotamme ruokaa. Jos kerran haluamme puhua turvallisuudesta, niin olisiko aika katsoa, millaista venäläistä rulettia pelaammekaan teollisella eläintuotannolla?

Jokaisella kansallisvaltiolla on tarinansa omasta poikkeuksellisuudestaan. Suomessa olemme tottuneet kuulemaan väitteitä, että meidän eläintuotantomme on poikkeuksellisen ilmastoystävällistä, eettistä ja puhdasta. Nämä väitteet eivät usein kestä tarkempaa tarkastelua. Suomalaisessa eläintuotannossa käytetään samoja rahaa ja työvoimaa säästäviä menetelmiä kuin muuallakin: ahtaita kasvatushalleja ja yhtenäisiä eläinkantoja. Suomessa hakataan metsää ja tuhotaan ekosysteemejä ihan samalla innolla kuin muuallakin.

Laajennetun turvallisuuden näkökulmasta voisimme aloittaa valmistautumisen seuraavaan pandemiaan hyvissä ajoin, täydentää varmuusvarastoja, hankkia hengityskoneita ja varmistaa kotimaisen ruoantuotannon riittävyyden globaalien toimitusketjujen katkeamisen varalta. Mutta jos haluaisimme hoitaa ongelman oireiden sijaan sen syitä, olisi lähestymistapa ehkä aivan toinen.

Meidän tulisi ottaa myös ruoantuotantomme, metsien hakkaamisemme, eläkerahastojemme sijoitukset fossiiliteollisuuteen ja monet muut sukupuuttoaaltoja, pandemioita ja ilmastokriisiä kiihdyttävät teollisuudenalamme kriittiseen tarkasteluun. Vaikka seuraava pandemia ei alkaisikaan Suomesta, se ei tarkoita, ettemme yhtä lailla osallistuisi ekosysteemien tuhoamiseen ja homogeenisten eläinkantojen tuotantoon, joista paitsi pandemiat, myös monet muut globaalit turvallisuusuhat johtuvat.

Pandemia on musta joutsen, kun sitä vilkaisee nopeasti. Tarkemmin katsottuna eteemme piirtyy joukko valtavia harmaita sarvikuonoja, joiden edestä ehtisimme vielä väistää. Emme tiedä, mikä sarvikuono meihin iskee seuraavaksi, mutta varmaa on, että koronapandemia ei ole viimeinen.