Ilmeetön kana jää ilman empatiaa

Noira Martiskainen

Broilerien epäinhimillisiin elämänkohtaloihin saattaa ratkaisevasti vaikuttaa kehityshistoriallinen seikka: kielimuuri lintujen ja meidän nisäkkäiden välillä. 

Me ihmiset kohtelemme usein kanssanisäkkäitämmekin huonosti, koska emme ymmärrä tai arvosta heitä kuin omaa lajiamme. Meitä kuitenkin yhdistävät esimerkiksi kasvojen pienten lihasten aikaansaamat ilmeet. Niiden avulla voimme tulkita joitain tunnetiloja jopa lajirajojen yli, sanoo paleontologi Mikko Haaramo Helsingin yliopistosta. 

Sen sijaan kanan kasvoja koristaa ilmeetön nokka. Lintu viestii koko kehollaan, mutta sitä ei harjaantumaton ihminen osaa lukea. Seurauksena on usein ollut traaginen väärinymmärrys, että linnulta puuttuisivat kognitiiviset kyvyt, kehittynyt sosiaalisuus, tunteet tai jopa omaamme vastaava kipuaisti. 

”Lintujen ja nisäkkäiden yhteinen esi-isä oli noin viisitoistasenttinen liskomainen eläin, joka metsästi selkärangattomia karikkeen seassa kivihiilikaudella. Sen jälkeen yli 300 miljoonaa vuotta evoluutiota on vienyt ryhmiä eri suuntiin”, Haaramo kertoo. 

Meidän karvamme ja kanan höyhenet ovat kehityshistoriallisesti sama asia, sillä ne juontuvat esiäitimme keratiinisesta suomupeitteestä. Myös yksilönkehityksemme istukoineen on muuntunut versio kivihiilikautisesta selkärankaisen munasta. 

Kana kaipaa kipeästi ultraviolettivaloa 

Noin 250 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella matelijat – dinosaurukset ja krokotiilit – ottivat päiväaktiivisten selkärankaisten valtikan haltuunsa. Nisäkäsesiäideistämme tuli yöeläimiä: näköaisti surkastui ja kuulo vahvistui. 

”Tuntoaisti kehittyi, ja nisäkkäät saivat viiksikarvat. Niitä liikuttamaan muodostuivat kasvolihakset, joita nisäkkäät käyttävät myös viestintään. Päiväeläintaustansa vuoksi taas matelijat, ja dinosauruksiin kuuluvina myös linnut, näkevät paremmin värejä kuin me. Kana näkee myös ultravioletin”, Haaramo kertoo. 

Puutteellisemmin värejä näkevä ihminen ei ole tehotuotantoa luodessaan tätä ymmärtänyt. Päivänvalosta ultravioletti aallonpituus löytyy, tavallisten kanaloiden lampuista taas ei. Kanoilta voi Haaramon mukaan jäädä näkemättä esimerkiksi toistensa höyhenpeitteiden viestit kanssaeläimen kuntoisuudesta. Tämä taas voi lisätä aggressiota, kun kana ei näe toiselle tekemänsä väkivallan seurauksia. 

Biologi ja tietokirjailija Helena Telkänranta kirjoittaa teoksessaan Kanojen maailma (2004), että höyhenpuvun ultravioleteilla alueilla oletetaan olevan merkitystä myös parinvalinnassa. 

Haaramo mainitsee toisen esimerkin ymmärryksen puutteesta. Vielä nykyäänkin joissain maissa on käytäntönä katkaista kananpoikien nokat, jotteivat he nokkisi toisiaan. On luultu, että toimenpide vastaa sitä, että meidän sormenkynsiämme lyhennettäisiin. Tosiasiassa siinä katkaistaan kanan tunteva elin – joten oikea vertauskuva olisi, että katkaistavana olisivat meidän sormenpäämme. 

”Kananaivoisuus” on surullinen väärinymmärrys 

Eräs toinen suuri ero näkyy nisäkkään ja linnun aivojen rakenteessa. Haaramo kertoo, että aivojen kehittyneemmät alueet ovat kasvaneet eri ryhmillä itsenäisesti ja eri tavoin. Toisin kuin karikatyyrit tyhmistä dinosauruksista ja kanoista antavat ymmärtää, ”erilainen kuin meidän” ei tarkoita samaa kuin ”huonompi”. 

Lintujen älykkyydestä on viime vuosina saatu kiistattomia näyttöjä, kuten työkalujen käyttöä ja käsitystä itsestä yksilönä. Lintu vastaakin Haaramon mukaan älykkyydeltään keskimäärin samankokoista nisäkästä. 

Kenties pään katkaisun jälkeen juoksemista jatkava kana on saanut näkijän luulemaan, ettei kanalla juuri ole aivoja tai käyttöä niille. Tosiasiassa ilmiön saavat aikaan selkäytimen liikerefleksit, joita linnuilla on enemmän kuin nisäkkäillä. 

Kuten Telkänranta kirjoittaa, kanoilla on mutkikkaita sosiaalisia suhteita ja hellyyttä läheisten kesken. Kanaemo huolestuu poikastensa hyvinvoinnista enemmän kuin omastaan. Kanat ovat uteliaita ja saattavat eräiden tutkimusten mukaan oppia uusia asioita jopa videoita katsomalla. 

Kanan kantamuoto punaviidakkokana elää luontaisesti pienissä parvissa. Sellaisessa kesykanakin voisi paremmin, kun se saisi toteuttaa käyttäytymistarpeitaan. Suurkanaloissa valtava määrä eläimiä sullotaan ahtaaseen, virikkeettömään ja äärimmäisen stressaavaan tilaan. Vain siellä käy toteen klisee kanojen väkivaltaisesta nokkimisjärjestyksestä. 

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 1/2022. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).

Kuva: iStockphoto

Kerro kaverillesi:

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Share on telegram
Telegram
Jaa artikkeli

Lisää aiheesta: