Löytyykö menneestä eettinen eläinsuhde?

Noira Martiskainen

Eläinsuhdenostalgia kaipailee paluuta aikoihin, jolloin tuotantoeläimiäkin kohdeltiin perheenjäseninä. Mutta pitääkö mielikuva paikkansa, ja mitä menneisyys voi tulevaisuuden eläinsuhteellemme opettaa?

Sukuni lehmät sata vuotta sitten Karjalassa tuottivat lantaa pelloille ja siinä sivussa maitoakin. Lehmiä oli vain muutama, jokainen tunnettiin hyvin, ja kesällä he saivat kulkea vapaina laitumilla. Siitä huolimatta lehmä oli myös omaisuutta ja hyödyke – ja saattoi talvella kärsiä ruuanpuutteesta niin, että oli keväällä henkihieverissä. Olivatko asiat paremmin vai eivät?

Turun yliopiston yleisen historian professori Taina Syrjämaa on tutkinut vuosikymmenen ajan eläinhistoriaa – eläinten toimijuutta, muun muassa monilajisten perheiden historiaa – ja johtaa nyt monitieteistä Kestämättömän kehityksen kulttuuri -hanketta.

Syrjämaa tarkastelee sitä, miten 1800-luvun lopulla eläinten hyödyntäminen kansainvälisesti teollistui. Tuolloin köyhä ja pientilavaltainen Suomikin pyrki mukaan markkinoille, joilla edistystä ja vaurautta tavoiteltiin käyttämällä eläimiä teollisuuden raaka-aineena.

Suomessa karjatalouden kasvu kytkeytyi yhteen omavaraistaloudesta rahatalouteen siirtymisen kanssa. Eläintuotteiden ylijäämän myyminen tiesi tuloja, ja varsinkin meijerituotannosta luotiin täällä kansallista menestystarinaa.

“Eläinten määrät meillä olivat 1800-luvulla pieniä, mutta sieltä jo näkyy, miten Suomeenkin juurtui teollistuneempien maiden ajatus: jotta olisi vaurautta, se tarkoittaa eläinten käyttämistä”, Syrjämaa tiivistää.

Globaalit lihamarkkinat syntyivät. Teollisuus vaati nahkahihnoja ja öljyä, kaikkialla oli eläinperäistä ainetta. Teollistumisen myötä eläimet alkoivat kaupungistuvissa yhteiskunnissa kadota näkyvistä, ja sen Syrjämaa nostaa esiin merkittävänä erona menneen ja nykyisyyden välillä.

Ihminen on syönyt lehmältä elinvuosia

Syrjämaa kieltäytyy tarjoamasta helppoja ratkaisuja.

“Eläinsuhdenostalgia on sitä, että menneestä elämästä on helppo nähdä turvallisia puolia. Siihen liittyy muistoja, oma lapsuus tai rakkalta kuultuja asioita”, hän kuvailee.

Menneeseen ei voi palata. Moni asia on muuttunut, ja asioiden suhteet ovat monimutkaisia.

“Silti kysymys menneisyyden paremmuudesta on hyvä ja terveellinen pointti, sillä sen rinnalla elää toinen käsitys, joka selvästi on voitolla: että kaikki olisi nykyään paremmin. Siihen liittyy banaali nationalismi, jonka mukaan ”meillä on parhaiten kohdellut eläimet”. Tätä on hyvä kyseenalaistaa.”

Lehmät saattoivat kärsiä välillä nälkää, mutta ennen tehotuotantoa he elivät paljon kauemmin. Naudan luonnollinen elinikä voi olla yli 20 vuotta, kun tehotalousnauta saa elää yleensä vain murto-osan tuosta, normaalisti 4–5-vuotiaaksi. Samaan aikaan, kun ihmisen elinikä on pidentynyt, tuotantoeläimen on valtavasti lyhentynyt ja eläimiä tapetaan enemmän kuin koskaan aiemmin.

“Nykyään ihmisiä on enemmän, ja myös harkitsematon kulutus on kasvanut. Eläinperäisten tuotteiden käyttäminen on edullisempaa kuin ei-eläinperäisten. On moraalisesti helpompi ymmärtää, että lehmiä tarvittiin tuottamaan lantaa pellolle, jotta ihmiset voisivat elää sen sadolla, kuin että nykyään täytyy saada syödä eläinperäistä ruokaa neljästä viiteen kertaa päivässä”, Syrjämaa sanoo.

Martiskaisen monilajista evakkoperhettä 1950-luvun Pielisjärvellä. Kuva: Viljo Martiskainen, Pirkko Holapan kotialbumi

 

Yksilö näkyväksi

Syrjämaa pitää lähtökohtanaan eläinten läsnäoloa historiassa ja monilajisuutta, joka täytyy tehdä näkyväksi.

“Tiede on aina kirjoitettu niin, että ihminen on ainoa toimija. Valtasuhteet ovat mitä ovat, mutta eläimet ovat tosiasiassa oman elämänsä keskipisteitä. Eläin on toimija, subjekti.”

Talouseläin teurastetaan, mutta suhde on hieman erilainen riippuen siitä, onko eläimellä nimi. Toiseustutkimus sopii rasismi- ja sukupuolikysymysten lisäksi myös monilajisuuteen. Toiseuden perusasioihin kuuluu erottaako yksilön, vai ovatko kaikki samaa massaa.

Syrjämaa mainitsee, että nykyään on olemassa tuotantoeläinten vanhainkoteja, ja entisistä tuotantoeläimistä tehdään joskus muotokuvia. Eläin on sama, mutta siellä, mistä hän on tullut, yksilöllisyyttä ei nähty.

Kun eläimiä on pieniä määriä, se mahdollistaa vuorovaikutuksen ihmisen ja muiden välillä. Ennen tämä oli tavallisempaa. Kalastajan tyttärenä Syrjämaa toteaa, että asiat olivat paremmin, kun kalastusmäärät olivat pieniä. Ainakin isot kalat tapettiin iskemällä puukalikalla, eikä kaloja jätetty kitumaan.

“Ei se disneytä ollut, mutta ei ennen myöskään ollut kaikki huonommin. Määrillä on merkitystä.”

Kun eläinlääkäripalveluja ei ollut, valtaosa kissoista tapettiin pentuina. Joillekin ihmisille tappaminen oli hyvin raskasta ja se tehtiin vain, koska sen koettiin olevan pakollista.

“Olen itse herkkänahkaista sukua. Isovanhempani eivät halunneet sikaa, koska eivät halunneet joutua tappamaan sitä”, Syrjämaa kertoo.

Syrjämaa varoittaa tekemästä menneisyyden ihmisistä meitä parempia tai huonompia. Ihmiset ovat aina olleet erilaisia, ja menneisyys on moniäänistä. Matka menneestä tulevaisuuteen pitää sisällään sekä muutosta että jatkuvuutta. Tarkkoja syy–seuraussuhteita on vaikea osoittaa. Kun mennään ”vanhasta” vielä vanhempaan, kaikki muuttuu taas.

Näkymätön kärsimys

“Menneisyydessä on tiettyjä asioita, jotka olivat ihmisille ja eläimille paremmin, kuten aidosti monilajisia ympäristöjä. Toisaalta moni nykyinen ongelma on ollut olemassa jo pitkään: valtavat eläinmassat ja tuotannon tehostaminen rodunjalostuksella ja nopeutetun kasvun avulla”, Syrjämaa kertoo.

1700-luvulla brittiaateli ihannoi mahdollisimman puhdasrotuisia nautoja. Ne saattoivat olla niin suurikokoisia, etteivät pystyneet liikkumaan. Rodunjalostus oli jo 1800-luvulla suurta liiketoimintaa – eikä sillä tavoiteltu eläinten hyvinvointia. Eläinyksilöiden kohtalot ovat kuitenkin vaihdelleet paljonkin, kun vertaa vaikkapa suomalaisen pikkupaikkakunnan pientilaa ja eurooppalaisia suurkarjakuljetuksia. Suomi kaupungistui vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Syrjämaa ei lähde moralisoimaan eläintuottajia. Tuottaja ei yksin päätä asioista, mutta väliportaat ja monimutkainen instituutio jäävät usein näkymättömiin. Monella on paljon menetettävää. Lähituotantoa ja luomua, joissa eläinmäärät ovat pienempiä, on vielä vähän, sillä ne teettävät enemmän työtä. Meillä on meneillään kasvituotteiden buumi, mutta globaalisti lihankulutus kasvaa.

“On abolitionisteja, jotka haluavat lopettaa eläinten käyttämisen täysin, ja reformisteja, joiden mielestä on realistisempaa parantaa elinoloja”, Syrjämaa toteaa.

Syrjämaan mukaan suurin ongelma on eläimen näkymättömyys, joka on kulkenut käsi kädessä teollistumisen ja kaupungistumisen kanssa. Teurastamoiden, kuljetusten ja koko prosessin avaaminen pakottaisi kuluttajan katsomaan ikäviä asioita silmiin. Jos ei ole mitään kontaktia eläimen elämään ja kuolemaan, koko asia jää abstraktiksi ja etäiseksi. Ennenkin on haluttu herkkuja, mutta päätös on jouduttu tekemään tietoisena tosiasioista.

Kuluttajalle täytyy tarjota mahdollisuus omakohtaiseen eettiseen oivallukseen. Hintojen nostaminen on toinen suuri tulevaisuuden vaikuttamismahdollisuus.

“Liha ei saisi olla rutiinia. Eläimen pitäisi olla se kallein ruoka, ei halvin. Hintojen nostaminen antaisi mahdollisuuden kasvattaa eri tavalla, ja eläin voisi elää hieman paremmin. Auttaisi myös, kun puhuttaisiin eläinyksilöistä, eikä eläinperäisestä raaka-aineesta.”

Luopuuko tulevaisuuden ihminen itsekeskeisyydestä?

Tiede on viime vuosikymmeninä antanut meille paljon uutta todistusaineistoa toisten eläinten kognitiosta ja tunteista, ja tämän voi odottaa vain jatkuvan tulevaisuudessa. Syrjämaa pitää kuitenkin tiedostamista vielä tiedettä tärkeämpänä asioiden näkyväksi tekemisessä.

“Tieto on hidas vaikuttaja. Tiedämme jo paljon, eikä eläinten elämä silti ole kaksista.”

Moni tieteen viime aikoina esittämä asia on ollut vaikkapa lemmikkieläinten omistajille itsestäänselvyys jo pitkään. Jopa sen, että kalat tuntevat, on tiede vahvistanut vasta hiljattain. Siihen Syrjämaan mukaan on vaikuttanut ihmisen rajallinen taito kommunikoida eri lajien kanssa – lähempien sukulaistemme nisäkkäiden kanssa se on hieman helpompaa.

“Ihminen ajattelee, että kun minä en osaa kommunikoida tuon kanssa, se ei osaa kommunikoida.”

Aiemmin on kuviteltu, että ihminen on aivan erityislaatuinen olento. Moderniin aikaan liittyy myytti, että ihminen on erillään luonnosta ja sen yläpuolella. Itsestään selvänä pidetään, että meillä on oikeus käyttää muita hyväksemme. Tähän liittyy myös kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelu.

“Jopa nyt, kun ilmastonmuutos on esillä, puhutaan kyllä biodiversiteetistä, mutta edelleen ihmiset vain surevat, että ihmisille käy köpelösti.”

Syrjämaa on tutkinut 1800-lukulaista edistysuskoa, joka edelleen vallitsee: ajatellaan, että fiksu ihminen keksii hienoja asioita. Kun keksinnöistä seuraa jotakin huonoa, ajatellaan, että mehän keksimme siihen sitten ratkaisun. Tästä taas seuraa uusi ongelma, ja kehä on valmis. Ihminen kuvittelee pystyvänsä hallitsemaan luontoa. Hän on kuitenkin yksi eliölaji muiden joukossa, tuhoisampi vain kuin mikään muu.

”Toivottavasti tulevaisuudessa ymmärretään, ettei elämässä kyse ole vain yhden lajin menestyksestä, vauraudesta tai hyvinvoinnista”, Syrjämaa sanoo.

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 4/2021. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).

Kuva: Ilmari Karvonen, Pielisen museo

Kerro kaverillesi:

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Share on telegram
Telegram
Jaa artikkeli

Lisää aiheesta: