Sotilaallinen eläinsuojelu on ongelmallista

Mikko Räkköläinen

Salametsästys uhkaa monia uhanalaisia eläinlajeja ympäri maailmaa. Erityisesti Afrikassa ja Etelä-Aasiassa suojelualueiden vartioinnissa on turvauduttu yhä järeämpiin keinoihin. Kriitikoiden mielestä näin kuitenkin syvennetään konfliktia paikallisten ihmis- ja eläinpopulaatioiden välillä.

Salametsästys on yksi keskeisistä uhanalaisiin lajeihin kohdistuvista vaaroista. Vuonna 2016 Afrikan norsukannan arvioitiin supistuneen viidenneksellä vuosikymmenessä, pääosin metsästyksen takia. Koronapandemian alkulähteeksi epäillyt uhanalaiset muurahaiskävyt puolestaan ovat tällä hetkellä maailman salametsästetyimpiä eläimiä.

Monissa maissa, varsinkin Afrikassa ja Aasiassa, salametsästyksen uhka on johtanut suojelutoiminnan militarisoitumiseen. Näkyvimmin se tarkoittaa riistanvartijoiden aseistamista ja uuden teknologian, kuten tiedustelulennokkien, käyttämistä vartioinnissa. Riistanvartijat myös organisoivat tiedusteluverkostoja värväämällä tiedonantajia paikallisyhteisöissä.

Sotilaallisen luonnonsuojelun parissa toimii myös kokonainen teollisuudenala. Yksityiset turvallisuusyritykset, joiden henkilöstö koostuu usein entisistä sotilaista, poliiseista ja puistonvartijoista, myyvät koulutusta, teknologiaa ja myös vartiointipalveluita. Asiakkaina ovat sekä valtiot, järjestöt että yksityiset luonnonsuojelualueet.

Viholliskuvia luomassa

Monet tutkijat ja aktivistit ovat kritisoineet militarisoitua suojelua siitä, että luonnon ja ihmisten rinnakkaiselon sijaan luonnonsuojelun militarisointi väistämättä lisää vastakkainasettelua. Sotilaallisen toiminnan olemukseen liittyy vastapuolen ymmärtäminen vihollisena, joita vastaan on sallittua käyttää väkivaltaa. Metsästäjät kuvataan raskaasti aseistautuneina ammattilaisina, jotka rahoittavat ammattirikollisuutta ja terrorismia. Suuri osa salametsästäjistä on kuitenkin köyhiä paikallisia, jotka tappavat eläimiä elannokseen.

Sotilaallisesta näkökulmasta työtään lähestyvät riistanvartijat ovat huomattavasti valmiimpia käyttämään kuolettavaa voimaa kohdatessaan epäiltyjä salametsästäjiä. Monin paikoin vartijat myös partioivat suojelualueen ympäristön kylissä ja voivat tehdä kotietsintöjä epäiltyjen salametsästäjien koteihin. Tämänkaltainen kohtelu saa paikalliset asukkaat luonnollisesti näkemään riistanvartijat ja heidän suojelemansa eläimet vihollisinaan. 

Yhteisöpohjainen suojelu edistää yhteiseloa

Sotilaallisen lähestymistavan puolustajat argumentoivat, että uhanalaisia lajeja on suojeltava tehokkaasti ja välittömästi. Jokainen salametsästyksen uhriksi joutuva eläin on korvaamaton menetys. Ei myöskään voida unohtaa kärsimystä, jota salametsästys ja siitä seuraava laumojen hajoaminen aiheuttaa eläimille, erityisesti sosiaalisille lajeille kuten norsuille, gorilloille ja simpansseille.

Aihetta käsitelleet tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että vaikka jykevämmät suojelutoimet turvaavat eläinpopulaatioita lyhyellä aikavälillä, pidemmällä ajanjaksolla lähestymistapa on taloudellisesti ja sosiaalisesti kestämätön. Suuret, raskaasti varustellut vartijaosastot ovat kalliita ylläpitää. Lähiseutujen asukkaiden kääntyessä suojelutoimintaa vastaan he ovat myös yhä valmiimpia osallistumaan salametsästykseen tai tukemaan sitä. Tämä pakottaa ottamaan käyttöön yhä järeämpiä toimia.

Lähestymistavaltaan sotilaallisen, niin sanotun linnakesuojelun rinnalle onkin kehitetty yhteisöpohjaista suojelua. Tässä lähestymistavassa pyritään kehittämään paikallisyhteisöjen mahdollisuuksia jakaa elinympäristönsä eläinten kanssa rauhanomaisesti. Paikallisyhteisöjä pyritään myös auttamaan uusien, ympäröivälle luonnolle vaarattomampien ja jopa suojelusta hyötyvien elinkeinojen käyttöön ottamisessa. Yhteisöpohjainen suojelu ei kuitenkaan yksin kykene estämään salametsästystä. Luonnonpuistoilla ja suojeluorganisaatioilla ei myös useinkaan ole riittävää asiantuntemusta paikallisten yhteisöjen kehittämiseen.

Kirjoittaja on kaupallisiin turvallisuusyrityksiin erikoistunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Lähteet

Annecke, Wendy, ja Mmoto Masubelele. 2016. ”A Review of the Impact of Militarisation : The Case of Rhino Poaching in Kruger National Park , South Africa”. Conservation and Society 14(3): 195–204.

Coetzee, Hendri, ja Werner Nell. 2019. ”The feasibility of national parks in south africa endorsing a community development Agenda: The case of mokala national park and two neighbouring rural communities”. Koedoe 61(1): 1–13.

Duffy, Rosaleen. 2014. ”Waging a war to save biodiversity : the rise of militarized conservation”. International Affairs 90(4): 819–34.

Kelly, Alice B., ja A. Clare Gupta. 2016. ”Protected Areas: Offering security to whom, when and where?” Environmental Conservation 43(2): 172–80.

King, Brian. 2010. ”Conservation Geographies in Sub-Saharan Africa: The Politics of National Parks, Community Conservation and Peace Parks”. Geography Compass 4(1): 14–27.

Massé, Francis, Elizabeth Lunstrum, ja Devin Holterman. 2017. ”Linking green militarization and critical military studies”. Critical Military Studies 4(2): 201–21. https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/23337486.2017.1412925.

Mogomotsi, Goemeone Emmanuel Judah, ja Patricia Kefilwe Madigele. 2017. ”Live by the gun, die by the gun: An Analysis of Botswana’s ‘shoot-to-kill’ policy as an anti-poaching strategy”. South African Crime Quarterly (60): 51–59.

Tilaa Animalia-lehti

Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 2/2021. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).

Kuva: Wade Lambert / Unsplash

Kerro kaverillesi:

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Share on telegram
Telegram
Jaa artikkeli

Lisää aiheesta: