Eläineettiset tunteet nousevat ajassamme näkyviksi. Niiden laajaan hyväksyntään on silti vielä pitkä matka.
Tunteet ovat olennainen osa meitä, mutta niihin on pitkään suhtauduttu väheksyvästi yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Asiat ovat kuitenkin hitaasti muuttumassa. Elämme ympäristöahdistuksen aikakautta.
Myös muihin eläimiin kuin ihmiseen liittyvät tunteet etsivät itselleen ilmaisukanavaa. Tutkijatohtori Panu Pihkala Helsingin yliopistosta kertoo, että eläinsuru tai -ahdistus eivät ole vielä vakiintuneita termejä.
Esimerkiksi kissaviha tai rakkaus omaa kumppanieläintä kohtaan voi olla eläintunne. Kun eläinten kohtelu ahdistaa, tunteeseen liittyy moraalinen ulottuvuus. Silloin voidaan puhua eläineettisestä surusta. Pihkala korjaa vanhakantaisen käsityksen, että suru olisi vain passiivinen ja passivoiva tunne, vastakohtana vaikkapa suuttumukselle.
”Riippuu siitäkin, puhutaanko voimakkaasta kehollisesta emootiosta, jolla voi olla selkeämpi yhteys passiivisuuteen, vai laajemmin, jolloin surussa on eri vaiheita. Esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeessä sekä surraan että ollaan moraalisesti raivoissaan. Se johtaa laajaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen”, hän selittää.
Pihkala on tunnettu monitieteisestä ympäristötunteiden tutkimuksestaan. Eläineettiset tunteet kuuluvat siihen sivujuonteena. Kesällä hän aloittaa oman osuutensa filosofi Elisa Aaltolan johtamassa monitieteisessä ja -taiteisessa Elonkirjon äänettömät -hankkeessa. Hanke tutkii, kuinka kieli vaikuttaa ei-inhimillisiä eläimiä koskeviin tunteisiin ja ajatuksiin.
Suru voi muuttaa maailmaa, mutta myös ympäristö muovaa surua
Eettiset epäkohdat voivat aiheuttaa erityyppisiä ahdistuksia tai suruja.
”Käytännöllinen ahdistus voi syntyä, kun ihminen kohtaa ongelmalliseksi koetun tilanteen, jossa on epävarmuutta mukana. Se ohjaa etsimään lisää tietoa ja pohtimaan, pitäisikö tehdä muutakin”, Pihkala kertoo.
Joskus tilanne voi myös tuntua liian ahdistavalta kestää. Silloin sitä saattaa yrittää paeta. Pihkala nostaa esimerkiksi luontokatoon ja ilmastonmuutokseen liittyvän dissosiaation, psykologisen torjunnan. Mikään määrä tietoa ei tunnu vaikuttavan siihen, että ihmiskunta tekisi parempia ratkaisuja.
Se, pystyykö surun kanavoimaan toiminnaksi, riippuu henkilökohtaisesta tilanteesta ja temperamentista eli siitä, paljonko yksilöllä on toimijuutta. Siihen vaikuttavat sekä läheisten että vallanpitäjien asenteet: Onko surun ilmaisu sosiaalisesti hyväksyttyä?
”Yleisen etiikan kannalta yksilöllä pitää olla oikeus surra itselle merkityksellisiä toisia. Se kuuluu demokraattisen yhteiskunnan pelisääntöihin. Mutta on myös vaikeita rajanvetoja. Jos esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen puitteissa syntyy mellakka, hyväksytäänkö se surun muodoksi?” Pihkala pohtii.
Kuka saa surra ja ketä?
Pihkala kertoo, että pelkästään suomalaisenkin yhteiskunnan sisältä löytyy surun suhteen hyvin erilaisia tilanteita ja normeja. Kumppanieläimen menettäneelle saatetaan edelleen tokaista: ”Mitä sinä sitä koiraa suret, aina voit ottaa uuden.”
Lemmikkien suremisen väheksymisestä kuitenkin keskustellaan jo esimerkiksi surukirjallisuudessa, muun muassa ”äänioikeudettoman surun” käsitteen avulla. Sen sijaan on eläinlajeja ja -tyyppejä, joiden julkinen sureminen on hyvinkin vastakulttuurillista.
”Esimerkiksi hyönteisten suremista pidetään outona. Mutta jos se nivoutuu ekosysteemien muutoksen suremiseen, eli jos surraan vaikkapa pölyttäjäkatoa, se voi olla ok.”
Pihkala sanoo eläinten arvoluokittelua niin jakomieliseksi, ettei sitä kevyellä käyttäytymisteorialla selitetä. Psykologian opiskelu on hänen omalla kohdallaan vähentänyt mielipuolisuuden tunnetta antamalla ymmärrystä valtarakenteiden dynamiikasta. Nopeita muutoksia ei tule, mutta 40 viime vuoden aikana ristiriitaista hierarkiaa kyseenalaistavien ihmisten määrä on kuitenkin kasvanut.
”Suru liittyy empatiaan ja välittämiseen. Se on ihmisyyden peruspotentiaali, johon vaikuttavat sosiaaliset asiat ja elämänpolut. Yhteiskuntaolojen riittävä demokratisoituminen merkitsee: se, ettei tukahduteta kaikkea vastakulttuuria ja sosiaalista liikehdintää”, Pihkala analysoi.
Myös tunteiden ymmärrys ja lasten tunnekasvatus ovat lisääntyneet. Ihmisten luontaista empatiaa ei sammuteta niin laajasti kuin aikaisemmin.
”Mutta kun eläineettisiä tunteita kokeva kulkee kaupan leikkelehyllyn ohi, kyllä siinä vaaditaan aika kovaa tunnesäätelyä.”
Tunteiden ilmaiseminen voi olla riskialtista, sillä niitä käytetään myös lyömäaseena. Sukupuoliroolit liittyvät vahvasti asiaan. Pihkala kuvailee, kuinka perinteisen jaottelun mukaan järkiperäinen ”maskuliininen” reagointi on hyvää, tunnepohjainen ”feminiininen” taas heikkoa.
”Suomalaisten ympäristömyönteisten poliitikkojen on vaikea puhua ympäristösurusta. Vastustajat tulkitsevat haavoittuvuuden ja tunteiden näyttämisen heikkoudeksi.”
Turvaudu rituaaleihin ja taiteeseen
Pihkala ei itse ole syvällisesti perehtynyt eläineettisen surun ilmaisuihin. Hän mainitsee kuitenkin muun muassa Helsingissä eläinten hautausmaalla sijaitsevan Eläinkokeiden uhrien muistomerkin. Julkinen paikka mahdollistaa rituaalien harjoittamisen. Kynttilän sytyttäminen on ikiaikaisia suremisen ja muistamisen muotoja.
Taide kuuluu niihin myös. Kun pidetään taidenäyttely, jossa tuotantoeläinten kohtalot nostetaan esiin, suremista saattaa tapahtua, vaikkei se olisi näyttelyn pääasiallinen tarkoitus. Näyttely voi saada aikaan epävarmuuden tunnetta, moraalista närkästystä, suuttumusta, myötähäpeää tai lajihäpeää.
Jos taiteessa kuvataan vaikkapa turvakoteihin pelastettujen eläinten selviytymistarinoita, saattaa syntyä myös helpotuksen ja kiitollisuuden sävyjä. Ihmistenkin hautajaisissa on usein mukana kiitollisuutta siitä mikä on ollut, jos elämän kulku ja pituus on suunnilleen vastannut hyvänä ja normaalina pidettyä.
”Mitä enemmän eläin- ja ympäristönsuojelullisesti mennään kohti marginaalia, sitä enemmän on surtavaa”, Pihkala toteaa.
Silloin, kun ahdistavia asioita on herkistynyt näkemään kaikkialla ympärillään, täytyy löytää myös enemmän keinoja surun käsittelyyn.
Tutkimukset osoittavat, ettei surua pitäisi yrittää tukahduttaa. Pihkala kuitenkin sanoo, että henkilökohtaisen jaksamisen kannalta surun kätkeminen voi olla tarpeellista silloin, kun ihmisen ympäristö ei ymmärrä tai hyväksy sitä. Samalla tavalla ajattelevien yhteisöissä ja järjestöissä tunteminen on turvallisempaa.
Surutaidot ja surun käytänteet – julkiset muistelupaikat, kynttilät, luontoympäristöihin meneminen – voivat auttaa tunteiden käsittelyssä. Tärkeää toiminnankin kannalta on, että yhteys tunteisiin säilyy. Jos esimerkiksi voimakas itkuisuus jatkuu pitkään, Pihkala suosittelee hakemaan suruun apua.
”Mutta mielestäni on tärkeää, että akuuttia surua ei heti patologisoida ja medikalisoida”, hän painottaa.
Surun ajatteleminen eri vaiheina saattaa auttaa. Voisi olla hyvä, että jokaista tiettyä eläintä tai eläinlajia kohtaan tunnetun surun käsittelyyn olisi oma prosessinsa.
”Kun kyseessä on pitkäaikainen eettinen ongelma, se vaatii ihmiseltä enemmän. Täytyy miettiä mikä elämäntapa mahdollistaa sen, ettei asioita suljeta liikaa pois, mutta voidaan silti jatkaa elämää.”
Tilaa Animalia-lehti
Juttu on julkaistu alun perin Animalia-lehden numerossa 2/2023. Haluatko lehden kotiisi? Voit tilata sen liittymällä Animalian jäseneksi tätä kautta (linkki aukeaa uuteen välilehteen).
Kuva: Jo-Anne McArthur / We Animals Media
