Turkiseläinten ja ihmisten välisen suhteen pitkän aikavälin tarkastelu monilajisen historiantutkimuksen menetelmin tuo esille paljon uutta tietoa siitä, miten näkemyksemme turkiseläimistä ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa.
Nykyinen keskustelu turkiseläimistä on enemmän tai vähemmän historiatonta. Julkisen keskustelun ohella turkistarhaushistoriikeissa ja monissa elinkeinoa käsittelevissä tutkimuksissa turkiseläinten ja ihmisten yhteinen historia selitetään väljästi pitkänä historiallisena jatkumona, jonka mukaan ihmiset olisivat esihistoriallisilta ajoilta lähtien ymmärtäneet nämä eläimet vain turkis- tai nahkaresursseina. Myös turkistarhausta vastustavat tahot ovat omaksuneet edellä mainitun narratiivin osittain. Useimmat eivät pohdi, miten ihmiset ovat käsittäneet turkiseläimet ennen 1980-lukua, jolloin kriittinen suhtautuminen turkistarhausta kohtaan alkoi vyöryä julkiseen keskusteluun.
Käsitys ihmisten ja turkiseläinten suhteesta, etenkin kaukaisemmassa menneisyydessä, näyttäytyy edellä mainittujen esimerkkien kautta yksipuolisena ja muuttumattomana. Tätä se ei kuitenkaan ole ollut, sillä ihmisten ja eläinten suhde on jatkuvassa muutoksessa, sekä ajassa että eri kulttuureissa. Vaikka ihmiset ovat hyödyntäneet turkiseläimiä tuhansien vuosien ajan, ihmisten ja turkiseläinten suhde on ollut paljon moninaisempi, ja se on pitänyt sisällään erilaisia kulttuurisia ulottuvuuksia. Ylipäätään on kyseenalaista verrata tänä päivänä harjoitettua luonnon hyödyntämistä tuhansien vuosien takaisiin tapoihin ja käytäntöihin, sillä ihmisen suhde ympäröivään maailmaan on ollut monin tavoin erilainen menneisyydessä. Ei-inhimillinen luonto esimerkiksi ymmärrettiin länsimaissa etenkin rahvaan piirissä hyvin erilaisella tavalla vielä 1800-luvulla ja siihen liitettiin Suomessakin animistisia piirteitä.
Vielä 100 vuotta sitten koirakin saattoi olla turkiseläin
Edellä mainitut huomiot ovat tärkeitä jo siitä syystä, että esimerkiksi turkistarhauksen oikeutusta perustellaan usein juuri historialla ja sillä, että ihmiset ovat hyödyntäneet turkiseläimiä hamasta menneisyydestä saakka. Yksi keskeisistä argumenteista on ollut: ”näin on tehty ennenkin, miksei näin voitaisi toimia nytkin?” Ihmisten ja eläinten suhdetta tarkasteleva monilajinen historia osoittaa kuitenkin, että nykyistä turkistarhausta ei voi verrata aikaan ennen tarhauksen syntyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tämän ymmärtää jo tarkastelemalla turkiseläimen käsitteessä tapahtuneita muutoksia. Esimerkiksi Suomessa ymmärrettiin turkiseläimiksi 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa kettujen, minkkien ja supikoirien sekä muiden nykyään tunnettujen turkiseläinten lisäksi lemmikkieläimiksi tänä päivänä mielletyt kissat ja koirat.
Ei ollut mitenkään tavatonta, että vielä 1900-luvun alkupuolella joku kulki koirannahkakintaat kädessään talvisäässä. Ihmisen ja koiran suhde onkin käynyt läpi suunnattoman muutoksen 1900-luvulla. Tämä näkyy myös turkistarhauksessa: monet tarhaajat kauhistuivat 1900-luvun loppupuolella ajatusta, että koira pistettäisiin turkiseläinten joukkoon. Perustelu oli se, että koira on lemmikkieläin, ei tuotantoeläin. Historia opettaakin hienosti, että käsitys tuotantoeläimistä, kuten turkiseläimistä, on kulttuurisesti muodostunut ja tämä käsitys muuttuu jatkuvasti. Toteamukset kuten ”näin on aina ollut” tai ajatus ei-inhimillisestä luonnosta muuttumattomana ovat historiaa tarkastellessa mahdottomia.
Merkittävää on myös se, että turkistarhaajien suhde turkiseläimiin on muuttunut huomattavasti elinkeinon historian aikana 1900-luvulla. Tämä muutos on ollut kuitenkin päinvastainen verrattuna ihmisen ja koiran suhteen muutokseen Suomessa. Kun koirista tuli 1900-luvun kuluessa perheenjäsenen kaltainen lemmikki, turkiseläimet kadottivat ihmisten mielissä oman tahtonsa ja toimijuutensa ja ne alettiin mieltää elottoman kaltaisina olentoina ja taloudellisina hyödykkeinä.
Turkistarhaajat mielsivät tarhoille vangitut ketut 1900-luvun alussa enemmän elävän kaltaisina olentoina kuin 1900-luvun loppupuoliskolla. Kettuja kuvailtiin esimerkiksi aiempien kansanomaisten merkitysten pohjalta ovelina eläiminä. Useat tarhaajat myös ajattelivat, että vangittuja kettuja tulisi kohdella kuin ne eläisivät luonnossa. Ketuille rakennettiin paljon nykyistä isompia maan tasolle asetettuja häkkejä, jotta nämä voisivat leikkiä ja liikkua keskenään. Lihamyllyssä jauhetun ruuan sijaan ketuille tarjottiin ruokaa, jota nämä voisivat jyrsiä ja pureskella.
Vaikka näitä näkemyksiä ketuista johti ajattelu, jonka lopputuloksena oli eläimen kuoleman kautta saavutettu taloudellinen hyöty, niistä huokui ketun turkin alla piilevän elävän olennon läsnäolo. Tämä katosi sitä mukaa, kun turkistarhauksesta alkoi tulla vakavammin otettavaa liiketoimintaa. Turkistarhauksen harrastepohjaisuus muuttui Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, markkinatalouden menetelmien säätelemäksi elinkeinoksi hiljalleen 1930-luvulta lähtien. Tuolloin ajatusta ketuista alkoi määritellä kettujen itsensä sijaan myyntituote eli turkis. Tällainen eläinten pidon muutos elämäntavasta kohti liiketoimintaa tapahtui 1900-luvun puolivälin tienoilla lähes kaikilla eläintuotannon aloilla. Minkit tulivat vasta tässä kohtaa osaksi suomalaista turkistarhausta, minkä vuoksi liiketoimintaan perustuva eläintuotanto on määritellyt näihin turkiseläimiin liitettyjä käsityksiä kettuja vahvemmin.
Ketuista ja minkeistä tuli tuotteita
Kettuihin ja minkkeihin liitetyt käsitykset muuttuivat entisestään Suomessa 1900-luvun puolivälissä. Nämä muutokset ilmenivät etenkin kielen tasolla sekä näiden eläinten entistä julmemman kohtelun kautta. Kielellisesti selkein merkki muuttuneista turkiseläinkäsityksistä verrattuna 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin oli näiden eläinten nimeäminen välineellisen arvon perusteella. Turkiseläinten välineellistä arvoa korostavat termit alkoivat 1900-luvun puolivälissä syrjäyttää eläimeen itseensä viittaavia nimityksiä.
Turkistarhaajat loivat tuolloin turkiseläimille oman myyntiarvoon perustuvan luokittelun. Julkisessa keskustelussa minkkejä alettiin kutsua nimillä kuten ”Finlandia-Topaasi”, ”huurreminkki”, ”kevään henkäys”, ”musta risti” tai ”safiiriminkki”. Nimitykset perustuivat turkiseläimistä saatavan ”tuotteen” eli turkin väritykseen, mikä taas määritteli turkisten taloudellista arvoa. Ketuistakin oli puhuttu samalla tavalla 1940-luvulta lähtien, mutta ei yhtä määrittelevästi kuin minkeistä. Jaottelu oli selvä osoitus siitä, että turkiseläinten välineellinen arvo syrjäytti 1940-luvun jälkeen sen häilyvän itseisarvon, joka vielä 1900-luvun alussa liitettiin näihin eläimiin.
Turkiseläinten luokittelu ja nimeäminen olivat kuitenkin vain yksi esimerkki näiden eläinten esineellistämisestä sotien jälkeisessä Suomessa. Turkiseläimistä alettiin käyttää vielä niiden elossa ollessa vakituisesti termejä kuten ”tuote” tai ”nahka”, jotka viittasivat suoraan kuolleesta eläimestä saatavaan taloudelliseen hyödykkeeseen. Turkiseläinten vuosittaisesta teurastuksesta alettiin myös käyttää maanviljelystermiä ”sadonkorjuu”, joka ilmaisee omalla tavallaan turkiseläinten yksilöllisyyden katoamista ja näiden eläinten muuttumista nimettömäksi massaksi.
Näillä erilaisilla puhtaasti välineellistävillä termeillä kuvattiin turkiseläimiä kielellisesti julkisessa keskustelussa 1980- ja 1990-luvuille saakka, jolloin niiden käyttö väheni roimasti. Turkistarhaajatahojen muuttuneet tavat puhua turkiseläimistä eivät kuitenkaan johtuneet eläinkäsityksissä tapahtuneista radikaaleista muutoksista. Muutoksen voi katsoa perustuneen pikemminkin markkinointistrategiaan, jonka avulla elinkeinoa yritettiin suojella voimistuneelta kritiikiltä. 1930-luvulla omaksuttu taloudellisen voiton tavoittelu ohjasi turkistarhausta edelleen alistamalla turkiseläimet elottoman kaltaiseksi hyödykemassaksi. Julkisessa keskustelussa tätä ei voinut kuitenkaan enää mainita, sillä se olisi ollut haitaksi liiketoiminnalle.
Sama pätee myös 1980-luvulla yleistyneeseen turkiseläinten huolenpidon korostamiseen. Turkiseläinten elinolosuhteet vankeudessa ovat varmasti yleisellä tasolla parantuneet 1950- ja 1980-lukujen väliseltä ajanjaksolta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että huolenpidosta olisi tullut pyyteetöntä välittämistä. Huolenpidon päämääränä on ollut pitää turkiseläimet hyväkuntoisina, jotta niiden turkista saataisiin teurastuksen jälkeen hyvä hinta ja ne tuottaisivat näin taloudellista voittoa.
Käsitykset turkiseläimistä muuttuvat jatkuvasti
Turkistarhaajien käsitykset tarhoille vangituista eläimistä ovat siis käyneet läpi huomattavia muutoksia 1900-luvun aikana. Sama pätee myös laajemmin koko suomalaisen kulttuurin näkemyksiin turkiseläimistä. Muutosta turkiseläinkäsityksissä on tapahtunut varmasti myös globaalilla skaalalla.
Näiden muutosten huomioiminen on äärimmäisen tärkeää, sillä turkiseläimiä käsittelevä keskustelu Suomessa on moniäänistä ja vilkasta, mutta se on lähtökohtaisesti myös hyvin historiatonta. Turkiseläimiä käsittelevä historia on ollut tähän mennessä hyvin ihmiskeskeistä ja perustunut lähinnä turkistarhauksen tai turkismetsästyksen historiaan, ei turkiseläinten itsensä ja niiden ihmisten kanssa jakamaan yhteiseen historiaan. Tämä on jättänyt ison aukon aiempaan turkistarhausta käsittelevään keskusteluun, jota olen koettanut tutkimuksissani täydentää.
Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja monilajisen historian dosentti Otto Latva, joka toimii tällä hetkellä yliopistonlehtorina Turun yliopiston kulttuuriperinnöntutkimuksen oppiaineessa. Teksti pohjautuu kahteen Latvan tutkimusartikkeliin. Näistä ensimmäinen on Tuote vai elävä olento? – Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, joka julkaistiin Alue & Ympäristö -lehdessä vuonna 2020. Artikkeli on luettavissa vapaasti täällä (linkki avautuu uuteen välilehteen). Toinen artikkeli on yhdessä Liisa Kasken kanssa kirjoitettu Turkiseläin tuotteena 1800-luvun Suomessa, joka ilmestyy tänä syksynä julkaistavassa ja Vastapainon toimittamassa teoksessa Tunteva tuote: kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa? Latva on toimittanut teoksen yhdessä Taija Kaarlenkasken kanssa.
Kuvat: Suomen Metsästysmuseo & Kimi Kärki
